Komisario Lynley, kaudet 5 ja 6 | DVD

Katselin tässä päivänä muutamana BBC:n Komisario Lynley -sarjan viidennen ja kuudennen tuotantokauden. Vuonna 2007 valmistunut kuudes tuotantokausi jää näillä näkymin sarjan viimeiseksi. Ensimmäisen kerran Thomas "Tommy" Lynley (Nathaniel Parker) ja hänen parinsa Barbara Havers (Sharon Small) ratkoivat rikoksia televisiossa vuonna 2001.

Komisario Lynley perustuu väljästi yhdysvaltalaisen Elizabeth Georgen kirjoihin, ja sen punainen lanka on päähenkilöiden välille syntyvä, luokka- ja sukupuolirajat ylittävä ystävyys. Varakas ja sivistynyt Lynley kuuluu vanhaan aristokratiaan, maanläheisen Haversin tausta on työväenluokkainen.

Alussa työparilla on monenlaisia ennakkoluuloja ylitettävänään, mutta vähitellen he oppivat arvostamaan toisiaan ja osoittavat tosi paikan tullen suurta lojaalisuutta toinen toisilleen. Romanttisesta jännitteestä pääparin välillä annetaan varovaisia viitteitä pitkin sarjaa, mutta suhde pysyy täysin platonisena loppuun asti. Ystävyydestään huolimatta Lynley ja Havers ovat ennen kaikkea työpari, ja Havers puhuttelee esimiestään aina kunnioittavasti sir-etuliitteellä.

Viidennen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Lynley on poissa pelistä poliisivoimien sisäisen tutkinnan takia, ja Havers työskentelee uuden naispuolisen pomon alaisuudessa. Lynleykin on kuvioissa mukana, mutta ei komisarion ominaisuudessa. Toisessa jaksossa tuttu parivaljakko on koossa jälleen. Viidennen tuotantokauden paras ja ylivoimaisesti jännittävin jakso on Chinese Walls, jonka aloittava karmiva takaa-ajokohtaus välähtää äkkiarvaamatta ruutuun tasaisin väliajoin ja onnistuu säikäyttämään joka kerta.

Vain kaksiosaisen kuudennen tuotantokauden alussa Lynley ja Havers joutuvat toistamiseen erilleen toisistaan. Vitoskauden dramaattisen päätöksen seurauksena Lynley ottaa virkavapaata, tissuttelee surkeana kotonaan ja päätyy kaiken lisäksi murhatutkimuksen pääepäillyksi. Kun tarpeettoman kovaotteinen komisario Tate (Fitz ratkaisee -sarjan Jane Penhaligonina tutuksi tullut Geraldine Somerville) yrittää saada Lynleyn vankilaan, sarjan uskottavuus on jälleen kerran koetuksella. Myös jakson loppuratkaisussa on nielemistä.

Koko sarjan päättävä Know Thine Enemy-jakso on kuitenkin yksi sarjan parhaista, siitäkin huolimatta että murhaajan henkilöllisyys selviää jo alkumetreillä. Lynleyn ja Haversin yksityiselämää jakso valaisee niukasti; huomio on lähes kokonaan rikoksen selvittelyssä. Luulen, että päätös sarjan lopettamisesta on tehty vasta jakson valmistumisen jälkeen.

Komisario Lynley sijoittuu jännittävyysasteeltaan jonnekin Epäilyksen polttopisteen ja Midsomerin murhien väliin. Televisiossa Lynleytä ei Komisario Morsen tavoin voisi sijoittaa sunnuntai-iltapäiviin, mutta ei sen takia yöuniaankaan menetä.

Parhaat brittisarjat (Prime Suspect, Cracker) tonkivat pahuuden syövereitä pelottavan kekseliäästi mutta silti realistisesti, yhteiskunnallisen ja psykologisen uskottavuutensa säilyttäen. Komisario Lynleyn tavoitteet eivät ole yhtä kunnianhimoiset. Sarja tyytyy viihdyttämään, oikoo välillä mutkissa ja vaihtaa saippuasarjamaiseen tapaan keskeisen henkilön näyttelijää (Lynleyn vaimo Helen), jos tarve vaatii.

Heikoimmillaan Komisario Lynley on haukotuttanut, tuntunut sekavalta ja sortunut täydellisiin epäuskottavuuksiin rikostutkinnan kuvaamisessa. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin sujuvaa ja jännittävää poliisiviihdettä, jota jää kaipaamaan lisää. Sharon Smallin sympaattinen ja herkkä Havers voisi saada oman sarjan; niin usein hän on Komisario Lynleyn jaksoissa varastanut shown nimiosan esittäjältä.

Arnaldur Indridason: Talvikaupunki

Tarkoitus oli välttää pohjoismaista angstia tässä blogissa, mutta olen lähdössä huhtikuussa Islantiin, ja matkaan on aina mukava valmistautua lukemalla kohdemaan kirjallisuutta. Islannin kulttuurikylpyni käsittää myös elokuvia ja musiikkia, ja matkalukemisiksi aion ottaa Sjónia, Gudmundsonia tai Yrsa Sigurdadottiria. Ja soundtrackiksi tietysti Sigur Rósia.

Matkaa ennakoiden tartuin siis islantilaiseen dekkariin, moneen kertaan palkitun Arnaldur Indridasonin Talvikaupunkiin (Vetrarborgin, 2005). Kirja on viides Indridasonilta suomennettu. Päähenkilö on karhea rikospoliisi Erlendur Sveinsson, jonka tytär on narkomaani ja poika käy AA:ssa.

10-vuotiaana Erlendur kadotti pari vuotta nuoremman pikkuveljensä lumimyrskyssä, ja on kantanut musertavaa syyllisyyttä tapahtuneesta koko ikänsä. Erlendur pitää haavaa auki lukemalla illat pitkät tarinoita lumivyöryistä, katoamisista ja kuoliaaksi jäätymisistä; sääolot ovat koituneet monien islantilaisten kohtaloksi.

Talvikaupungin alussa nuori poika löydetään kotitalonsa pihalta kuoliaaksi puukotettuna. Pojan thaimaalainen äiti ja islantilainen isä ovat eronneet, ja huonosti Islantiin sopeutunut velipuoli katoaa pian surman jälkeen.

Erlendurin kollegat Elínborg ja Sigurdur Óli kuulustelevat kuolleen pojan koulutovereita ja opettajia, joiden joukosta erottuu avoimesti rasistinen äidinkielenopettaja Kjartan. Toinen tutkintahaara selvittää surmatun Elias-pojan naapurissa asuneen miehen taustoja: poliiseilla on syytä epäillä miestä pedofiiliksi.

Murhatutkimusten ohella Indridason kuljettaa useampaakin sivujuonnetta. Erlendurin tytär painostaa isäänsä kertomaan koko totuuden pikkuveljen katoamisesta lumimyrskyyn. Koulumaailmaan palannut Sigurdur Óli joutuu niin ikään vastatusten menneisyytensä kanssa. Erlendurilla on selvitettävänään myös masentuneen aviovaimon katoamistapaus, joka tuntuu lopulta linkittyvän Eliaksen murhaan.

Talvikaupungin teema on monikulttuurisuuden haaste islantilaiselle yhteiskunnalle, joka on elänyt melko eristyksissä muusta maailmasta vuosisatojen ajan. Ennakkoluuloja ja isänmaallisuutta tarkastellaan eri kanteilta. Indridason yrittää muodostaa monipuolisen kokonaiskuvan ja onnistuukin välttämään mustavalkoisuuden. Rasismia ei myöskään tarjoilla selitykseksi kaikkiin antisosiaalisiin tekoihin; pikemminkin taustalta paljastuu yleistä välinpitämättömyyttä ja perheiden sisäisiä ongelmia.

Kirjan Islanti on kylmä maa, jossa elämä on arkista aherrusta ja ilotonta eloonjäämistaistelua. Ihmiset vaikuttavat varautuneilta, siilimäisiltä: epäilevän ja piikikkään ulkokuoren alla ailahtelee lämpö. Indridasonin illuusioton loppuratkaisu on uskottava. Sitä sen sijaan ei ole äidinkielenopettaja Kjartanin hahmo: miksi entinen urheilija ja uusnatsi olisi päätynyt opettamaan lapsille islantia?

Dekkarina Talvikaupunki on kelvollinen muttei erityisen koukuttava. Indridason taitaa realistisen yhteiskuntakuvauksen, mutta karkottaa huonosti ankeutta. Ilon- tai toivonpilkahduksia kirjaan ei juuri ole siroteltu. Suomennos vaikuttaa hutiloidulta ja teksti olisi kaivannut kielenhuoltoa.