Andrea Camilleri: The Scent of the Night

The Scent of the Night (L’odore della notte, 2001) on italialaisen Andrea Camillerin kuudes Sisiliaan sijoittuva dekkari, jonka päähenkilönä ärhentelee temperamenttinen komisario Salvo Montalbano.

Liikemies Emanuele Gargano on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Garganon mukana ovat hävinneet satojen hyväuskoisten sijoittajien rahat. Petoksen tutkinta ei kuulu Montalbanolle ja koko juttu on jo kuivumassa kasaan, kun omia johtolankojaan seurannut komisario löytää kuin ihmeen kaupalla Garganolle työskennelleen miehen ruumiin. Tapahtumien kulku alkaa vähitellen hahmottua Montalbanolle, mutta lopullisesti arvoitus ratkeaa vasta, kun hän antautuu fiktion vietäväksi.

Huumori on tärkeä ainesosa Camillerin menestysreseptissä ja The Scent of the Nightissa Montalbanon hahmo on selvästi koomisempi kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Kirja onkin erittäin hauska ja viihdyttävä, joskin lievä karikatyyrimäisyys saattaa vaivata Montalbanon hyvin tuntevia lukijoita kirjan alkupuolella. Tutut, melankoliset sävyt tulevat mukaan kerrontaan vähitellen.

Kirjassa on paljon viittauksia sarjan aikaisempiin osiin ja niissä esiintyneisiin henkilöihin. Vanheneminen pelottaa ikääntyvää komisariota ja saa hänet jälleen kerran reflektoimaan suhdettaan pohjoisessa asuvaan naisystäväänsä Liviaan. Tunisialaispoika Francois, jonka Montalbano ja Livia halusivat adoptoida Eväsvoro-kirjassa, alkaa lähestyä teini-ikää. Rouva Clementina Vasile Cozzo auttaa jo kolmannen kerran Montalbanoa rikoksen ratkomisessa. Ja Montalbanon rakas oliivipuu, joka sekin on ollut kuin yksi henkilöistä, saa brutaalilla tavalla surmansa, mikä yllyttää komisarion ennennäkemättömään vandalismiin.

Jännityksen osalta lähes kaikki paukut on säästetty loppuun. Montalbano huomaa kauhukseen elävänsä todeksi William Faulknerin novellia Ruusu Emilylle. Psyko-henkinen loppuratkaisu on kammottavinta Camilleria.

The Scent of the Night julkaistaan maaliskuussa 2010 WSOY:n Sapo-sarjassa suomennettuna nimellä Yön tuoksu.

Kodikas mysteeri?

Meni vuosia, etten juurikaan lukenut dekkareita. Se johtui siitä, että kaikki lukemani dekkarit veivät minulta yöunet ja saivat minut pelkäämään sarjamurhaajia jopa kesämökin huussissa. Patricia Cornwellin lukeminen tarjosi kyllä hyytävää jännitystä, mutta pienempikin annos olisi riittänyt. Halusin ruokkia päättelykykyäni enkä irrationaalisia pelkojani. Aloin myös epäillä väkivallasta ja julmuudesta lukemisen terveellisyyttä mielelle. Patologit saivat siis jäädä.

Toiminnalliset trillerit jätän suosiolla muille (miehille?). En myöskään koskaan ole innostunut synkkämielisestä psykologisesta jännityksestä, jota etenkin Pohjoismaissa harrastetaan. Jos kirjan nimi on "Kosto", Syyllisyys", "Piina" tai "Häpeä", se ei vain houkuttele. Näistä teemoista luen mieluummin rivien välistä, mikä tarkoittaa yleensä hakeutumista dekkari-genren ulkopuolelle, kaunokirjallisuuden muihin maisemiin.

Agatha Christien kirjat olivat sopivan epäpelottavia minulle jo lapsena, ja luen niitä edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisesti dekkarin uusi tuleminen elämääni liittyy ns. cozy mystery -genren löytämiseen. Sille löytyy netistä useita määritelmiä. Usein sillä viitataan Christien ja muiden 1900-luvun alkupuoliskon (ns. salapoliisiromaanin kulta-aika) dekkaristien hengessä kirjoitettuun jännityskirjallisuuteen, jossa ratkotaan murhamysteeriä. Painopiste on siis sen selvittämisessä, kuka teki murhan. Lukijaa johdetaan taidokkaasti harhaan ja loppuratkaisun on oltava yllätyksellinen mutta looginen.

Usein cozy mysteryn päähenkilö on nainen, joka ratkoo rikoksia älynsä, elämänkokemuksensa ja sosiaalisten suhteidensa avulla. Hän ei siis ole poliisi, vaan korkeintaan harrastelijaetsivä. Hänellä on psykologista silmää ja usein myös asiantuntemusta joltakin alalta. Sivuhenkilöissä on yleensä poliiseja tai muita ammattilaisia, joiden avulla päähenkilö saa tarvitsemaansa tietoa palapelin kokoamiseen. Väkivalta ei ole raakaa tai sitä kuvaillaan säästeliäästi, ja usein tarinassa on mukana aimo annos huumoria.

Itse lisäisin vielä muutamia olennaisia seikkoja cozyn määritelmään. Parhaissa kirjoissa ympäristö on kuvattu niin vivahteikkaasti, että kirja suorastaan tuoksuu ja maistuu siinä nautituille teekupposille ja herkullisille aterioille. Tapahtumapaikka voi olla kodikas pikkukylä tai värikäs suurkaupunki; yksityiskohtien tarkka kuvailu auttaa lukijaa kotiutumaan ympäristöön. Arkisen elämän tapahtumat, kuten ateriointi tai ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket tarjoavat turvallisia suvantopaikkoja jännityksen lomaan. Ruoalla, sen valmistamisella ja nauttimisella herkutellaan. Lukija viihtyy kodikkaan mysteerin maailmassa.

Kirjoissa on yleensä muutamia sivuhenkilöitä, joiden luotettavuutta ei kyseenalaisteta: ihan kuka tahansa ei siis voi olla murhaaja, vaan päähenkilöllä on myös luottohenkilöitä, joita ei tarvitse epäillä. Cozy mysteryssä asetetaan tietyt raamit, joissa lukija voi olettaa pysyttävän. Maailma ei näyttäydy täydellisen mielivaltaisena (vaikka se sitä todellisuudessa olisikin), vaan pahat teot asetetaan kontekstiin, jossa on myös pysyviä ja turvallisia elementtejä. Näitä voidaan etenkin kirjan loppumetreillä hiukan horjuttaa, mutta lopulta järjestys aina palautuu. Ja välillä nautitaan kuppi teetä. Tai lasi viiniä, ehkä jopa viskipaukku -päähenkilön karaktääristä riippuen.

Agatha Christien neiti Marple on cozy mysterylle tyypillinen päähenkilö ja yksi genren alullepanijoista. M.C. Beatonin Agatha Raisin on hyvä esimerkki hieman nuoremmasta sankarittaresta. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswea en aivan laskisi tähän kategoriaan, vaikka kirjoissa juodaankin Rooibos-teetä litrakaupalla. Ramotswe ei yleensä selvitä murhia, vaan vähemmän raskauttavia rikoksia, jotka eivät aina ole rikoksia lainkaan. Arvoitukset jäävät myös usein McCall Smithin kirjoissa taka-alalle, ja päähenkilöiden edesottamukset sekä erilaiset eettiset pohdinnat vievät kerrontaa eteenpäin.

Minusta cozy mysteryn tärkeimmät tunnusmerkit täyttävän dekkarin päähenkilö voi kuitenkin aivan hyvin olla mies ja poliisi. Louise Pennyn kirjojen montrealilainen ylikomisario Armand Gamache omaa kaikki genren päähenkilöille tyypilliset avut, vaikka onkin ammattilainen ja herrashenkilö. Pennyn kirjat sijoittuvat pieneen kanadalaiseen Three Pinesin kylään, ja monet kylän asukkaista ovat lähes Gamachen veroisia päähenkilöitä. Ensimmäisessä kolmen männyn kylän mysteerissä Gamachen nimi taidettiin mainita ensimmäisen kerran vasta lähempänä sivua sata.

Kodikkaat murhamysteerit (mikä groteskin paradoksaalinen termi!) ovat tätä nykyä kuitenkin vain yksi kiinnostukseni kohteista dekkareiden ihmemaassa. Niin sanotussa monikulttuurisessa dekkarissa on samoja piirteitä erityisesti ympäristön kuvailun osalta, hyvänä esimerkkinä Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Aasiaan, Turkkiin tai Kreikkaan sijoittuvat, usein poliisivetoiset dekkarit vievät tehokkaasti pois Suomen talvesta ja tarjoavat jännityksen ja aivovoimistelun lisäksi kiehtovan kulttuuriympäristön tapoineen, tuoksuineen ja maisemineen. Yksi suosikkikohteistani on Italiassa: Andrea Camillerin sympaattisen komisario Montalbanon mukana reissaan aurinkoisessa Sisiliassa, kuvitteellinen Vigatan kaupunki tukikohtanani.

Rebecca Tope: Fear in the Cotswolds

Loppuvuodesta 2009 ilmestynyt Fear in the Cotswolds on jo seitsemäs Rebecca Topen Cotswoldin maaseudulle sijoittuva dekkari, mutta ensimmäinen lukemani ja ainoa joka löytyy Helsingin kaupunginkirjastosta.

Päähenkilö on nelikymppinen lomittaja/harrastelijaetsivä Thea Osborne, joka ottaa vastaan kuukauden pestin syrjäisessä Hampnettin kylässä: koiran, kissan, aasin ja kanien omistaja lähtee lomalle Kanariansaarille ja eläimet jäävät Thean hoitoon. Poikkeuksellisen talvinen sää koettelee seutua ja Thea eläimineen joutuu lumen saartamaksi. Sitten lumesta löytyy ruumis, ja ennen pitkää toinenkin.

Lukija on enimmäkseen kaksin Thean, hänen ajatustensa ja pelkojensa kanssa, ja lähes 400-sivuisen romaanin aikana huomaa toistuvasti kaipaavansa muuta seuraa. Dekkariksi kirjassa on liian vähän dialogia ja sivuhenkilöitä, joiden osuutta kuolemantapauksiin lukija voisi arvuutella.

Thean pelkoon syrjäisellä tilalla on helppo samastua, joskin se tuntuu epäuskottavalta; herää kysymys, miten noin säikky ihminen voi toimia lomittajana maaseudulla ja sekaantua vielä toistuvasti murhatutkimuksiin? Päähenkilön ihmissuhdepohdiskelut liittyvät kirjasarjan aikaisempiin osiin siinä määrin, että uudelle lukijalle ne eivät avaudu kovin kiinnostavina.

Eläimet ovat lähes ihmisten veroisia henkilöhahmoja kirjassa ja parhaimmillaan Tope onkin niiden kuvaajana. Dekkarina Fear in the Cotswolds on kuitenkin pitkäpiimäinen: juoni laahaa paikallaan ja lomittajan päivittäisten rutiinien toistuva, huolellinen kuvailu alkaa turhauttaa. Päähenkilö ei ole riittävän sympaattinen eikä kiinnostava kannattelemaan niin suurta osaa kirjasta yksin.

Tiivistämällä kirjasta saisi ihan toimivan filmatisoinnin televisioon, alkuillan brittidekkaripaikalle. Toivottavasti BBC keksii tehdä sen.