lauantai 23. tammikuuta 2010

Kodikas mysteeri?

Meni vuosia, etten juurikaan lukenut dekkareita. Se johtui siitä, että kaikki lukemani dekkarit veivät minulta yöunet ja saivat minut pelkäämään sarjamurhaajia jopa kesämökin huussissa. Patricia Cornwellin lukeminen tarjosi kyllä hyytävää jännitystä, mutta pienempikin annos olisi riittänyt. Halusin ruokkia päättelykykyäni enkä irrationaalisia pelkojani. Aloin myös epäillä väkivallasta ja julmuudesta lukemisen terveellisyyttä mielelle. Patologit saivat siis jäädä.

Toiminnalliset trillerit jätän suosiolla muille (miehille?). En myöskään koskaan ole innostunut synkkämielisestä psykologisesta jännityksestä, jota etenkin Pohjoismaissa harrastetaan. Jos kirjan nimi on "Kosto", Syyllisyys", "Piina" tai "Häpeä", se ei vain houkuttele. Näistä teemoista luen mieluummin rivien välistä, mikä tarkoittaa yleensä hakeutumista dekkari-genren ulkopuolelle, kaunokirjallisuuden muihin maisemiin.

Agatha Christien kirjat olivat sopivan epäpelottavia minulle jo lapsena, ja luen niitä edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisesti dekkarin uusi tuleminen elämääni liittyy ns. cozy mystery -genren löytämiseen. Sille löytyy netistä useita määritelmiä. Usein sillä viitataan Christien ja muiden 1900-luvun alkupuoliskon (ns. salapoliisiromaanin kulta-aika) dekkaristien hengessä kirjoitettuun jännityskirjallisuuteen, jossa ratkotaan murhamysteeriä. Painopiste on siis sen selvittämisessä, kuka teki murhan. Lukijaa johdetaan taidokkaasti harhaan ja loppuratkaisun on oltava yllätyksellinen mutta looginen.

Usein cozy mysteryn päähenkilö on nainen, joka ratkoo rikoksia älynsä, elämänkokemuksensa ja sosiaalisten suhteidensa avulla. Hän ei siis ole poliisi, vaan korkeintaan harrastelijaetsivä. Hänellä on psykologista silmää ja usein myös asiantuntemusta joltakin alalta. Sivuhenkilöissä on yleensä poliiseja tai muita ammattilaisia, joiden avulla päähenkilö saa tarvitsemaansa tietoa palapelin kokoamiseen. Väkivalta ei ole raakaa tai sitä kuvaillaan säästeliäästi, ja usein tarinassa on mukana aimo annos huumoria.

Itse lisäisin vielä muutamia olennaisia seikkoja cozyn määritelmään. Parhaissa kirjoissa ympäristö on kuvattu niin vivahteikkaasti, että kirja suorastaan tuoksuu ja maistuu siinä nautituille teekupposille ja herkullisille aterioille. Tapahtumapaikka voi olla kodikas pikkukylä tai värikäs suurkaupunki; yksityiskohtien tarkka kuvailu auttaa lukijaa kotiutumaan ympäristöön. Arkisen elämän tapahtumat, kuten ateriointi tai ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket tarjoavat turvallisia suvantopaikkoja jännityksen lomaan. Ruoalla, sen valmistamisella ja nauttimisella herkutellaan. Lukija viihtyy kodikkaan mysteerin maailmassa.

Kirjoissa on yleensä muutamia sivuhenkilöitä, joiden luotettavuutta ei kyseenalaisteta: ihan kuka tahansa ei siis voi olla murhaaja, vaan päähenkilöllä on myös luottohenkilöitä, joita ei tarvitse epäillä. Cozy mysteryssä asetetaan tietyt raamit, joissa lukija voi olettaa pysyttävän. Maailma ei näyttäydy täydellisen mielivaltaisena (vaikka se sitä todellisuudessa olisikin), vaan pahat teot asetetaan kontekstiin, jossa on myös pysyviä ja turvallisia elementtejä. Näitä voidaan etenkin kirjan loppumetreillä hiukan horjuttaa, mutta lopulta järjestys aina palautuu. Ja välillä nautitaan kuppi teetä. Tai lasi viiniä, ehkä jopa viskipaukku -päähenkilön karaktääristä riippuen.

Agatha Christien neiti Marple on cozy mysterylle tyypillinen päähenkilö ja yksi genren alullepanijoista. M.C. Beatonin Agatha Raisin on hyvä esimerkki hieman nuoremmasta sankarittaresta. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswea en aivan laskisi tähän kategoriaan, vaikka kirjoissa juodaankin Rooibos-teetä litrakaupalla. Ramotswe ei yleensä selvitä murhia, vaan vähemmän raskauttavia rikoksia, jotka eivät aina ole rikoksia lainkaan. Arvoitukset jäävät myös usein McCall Smithin kirjoissa taka-alalle, ja päähenkilöiden edesottamukset sekä erilaiset eettiset pohdinnat vievät kerrontaa eteenpäin.

Minusta cozy mysteryn tärkeimmät tunnusmerkit täyttävän dekkarin päähenkilö voi kuitenkin aivan hyvin olla mies ja poliisi. Louise Pennyn kirjojen montrealilainen ylikomisario Armand Gamache omaa kaikki genren päähenkilöille tyypilliset avut, vaikka onkin ammattilainen ja herrashenkilö. Pennyn kirjat sijoittuvat pieneen kanadalaiseen Three Pinesin kylään, ja monet kylän asukkaista ovat lähes Gamachen veroisia päähenkilöitä. Ensimmäisessä kolmen männyn kylän mysteerissä Gamachen nimi taidettiin mainita ensimmäisen kerran vasta lähempänä sivua sata.

Kodikkaat murhamysteerit (mikä groteskin paradoksaalinen termi!) ovat tätä nykyä kuitenkin vain yksi kiinnostukseni kohteista dekkareiden ihmemaassa. Niin sanotussa monikulttuurisessa dekkarissa on samoja piirteitä erityisesti ympäristön kuvailun osalta, hyvänä esimerkkinä Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Aasiaan, Turkkiin tai Kreikkaan sijoittuvat, usein poliisivetoiset dekkarit vievät tehokkaasti pois Suomen talvesta ja tarjoavat jännityksen ja aivovoimistelun lisäksi kiehtovan kulttuuriympäristön tapoineen, tuoksuineen ja maisemineen. Yksi suosikkikohteistani on Italiassa: Andrea Camillerin sympaattisen komisario Montalbanon mukana reissaan aurinkoisessa Sisiliassa, kuvitteellinen Vigatan kaupunki tukikohtanani.

5 kommenttia:

  1. Moi,

    Kiva blogi :)
    Minäkään en pidä liian raaoista ja jännittävistä kirjoista, vaikkakin mysteerit ovat kiehtovia. Eli Cristiet kyllä uppoavat. Myös Masseyta ja Evanovich:a ovat tuttuja. Empä olekkaan ennen kuullut tästä genrestä, mutta kuullostaa juuri minkin tyyliseltäni. JA ainakin nämä Agatha Raisin-kirjat menevät luku listalle.
    Voisin myös suositella paria löytöäni, jotka laskisin kyllä tähän lajiin kuuluviksi; Charlaine Harrisin Lily Bard- ja Aurora Teagarden-sarjat. Vaikka Harris onkin tunnetumpi vampyyri-sarjastaan True Blood (joka on myös hyvä) niin näissä aiemmin kirjoitetuissa sarjoissa on myös saman laista tenhoa kuin Cristien kirjoissa on. Niin ja jos "Bond"-maisempi meno kiinnostaa kannattaa kokeilla Peter O'Donnelin Modesty Blaiseja, ihan kirjoja siis eikä sarjakuvia (vaikka nekin ovat hyviä)

    ~Jedevela/Katinka

    VastaaPoista
  2. Hei Katinka, kiva kun löysit tänne! Ja kiitos vinkistä, pitääpä joskus kokeilla noita Harrisin aikaisempia teoksia :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä esittelystä, sait mielenkiintoni heräämään. Nuo kirjat kuulostavat juuri siltä, mitä olen kaivannut.

    VastaaPoista
  4. Hei ja kiitokset kivasta blogista, johon sattumalta törmäsin! Hyviä lukuvinkkejä löytyi useitakin.

    Kotimaisesta kodikkaiden mysteerien tarjonnasta tulee mieleen Saana Saarisen Viola-sarja, joka minusta lukeutuu mainiosti juuri tähän genreen. Viola on sympaattinen freelancetoimittaja, joka sattumalta päätyy selvittelemään murhia kolmessakin eri kirjassa: Siirtolapuutarhan varjoissa, Kuolema sanoo irti ja Sietämätön uhri. Ensimmäisessä käsitellään nimensä mukaisesti siirtolapuutarhaympäristöä, ja toisessa miljöönä on iso lehtitalo toimittajineen.

    Sopii myös tällaiselle pehmodekkarien ystävälle, eli ihmiskuvaus ja muu sisältö on enemmän esillä kuin murhien veriset yksityiskohdat. Suosittelen! t. Tuija

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...