The Wire - Langalla, kausi 1 | DVD

Harmittelin taannoin eräälle ystävälleni, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Ystävä suositteli HBO:n sarjaa The Wire eli Langalla, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta -- myös minulta -- ohi.

David Simonin luoma The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen (Wood Harris) kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri-leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin.

Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista.

Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä-ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen paremmin kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen.

Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä TV-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu, yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.

24.1.2010

Teksti on julkaistu ensimmäisessä blogissani tammikuussa 2010. Olen sittemmin katsonut sarjan kaikki tuotantokaudet, ja voin lämpimästi suositella niistä jokaista.

Peter James: Kuolema katsoo kohti

Minerva Kustannukselta juuri ilmestynyt Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead, 2006) on toinen osa Peter Jamesin Brightoniin sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka aloitti viime vuonna suomennettu Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple, 2005). Sarjassa seurataan nelikymppisen ylikomisario Roy Gracen murhatutkimuksia Brighton & Hoven merenrantakaupungissa.

Kuolema katsoo kohti sukeltaa internetin ja ihmismielen pimeälle puolelle. Yrittäjä ja perheenisä Tom Bryce löytää junasta CD-levyn ja vie sen kotiinsa. Levylle on taltioitu nuoren naisen raaka murha. Tom ymmärtää pian nähneensä jotain, mikä saattaa hänen koko perheensä vaaraan.

Kun Brightonista löydetään pahoin silvottu naisen ruumis, Sussexin poliisi alkaa tutkia murhaa, jonka silminnäkijä Tom mahdollisesti on. Tomin vaimo Kellie tilailee päivät pitkät tavaraa eBaysta ja turruttaa itseään vodkalla. Onko Kellie murhia tehtailevan ja videoivan liigan seuraava uhri?

Molemmat Peter Jamesin jo suomennetut Roy Grace-dekkarit ovat koukuttavia jännitysromaaneja, joiden keskeinen kysymys ei ole kuka vaan mitä. Kirjat tarjoavat kiitettävästi käänteitä myös perinteisempien whodunnit-mysteerien ystäville, mutta mitään jymy-yllätystä à la Simon Beckett ei loppumetreillä ole luvassa.

James ei kaihda raakoja yksityiskohtia, mutta hänen kirjansa eivät ole samalla tavalla piinaavia ja pelottavia kuin Beckettin teokset. Kamaluuksien vastapainoksi James tarjoilee ihmissuhteita, huumoria ja arkisen poliisityön kuvailua. Realistisen rajoissa pysyttelevä kerronta etenee sujuvasti, ja juonta eteenpäin vievät nytkähdykset ja taustoittavat suvantokohdat vuorottelevat keskenään rytmikkäästi.

Päähenkilö Roy Grace on monien fiktiivisten kollegojensa tapaan työnarkomaani, jolle maistuu viski ja roskaruoka. Gracen erikoispiirre on hänen uskonsa henkimaailmaan: ylikomisario konsultoi säännöllisesti meedioita tutkimuksissaan, mikä häiritsee hänen esimiehiään ja huvittaa mediaa.

Gracen vaimo Sandy on kadonnut lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, eikä Grace tiedä, onko Sandy elossa vai kuollut. Grace ei ole tapaillut ketään vaimonsa katoamisen jälkeen, mutta ruumishuoneella työskentelevä Cleo saa hänet virkoamaan horroksestaan. Uskallan veikata, että Sandykin ilmestyy vielä kuvioihin, tavalla tai toisella.

Päähenkilö Gracen lisäksi kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä. Niin uhrien kuin tekijöidenkin tekemisiä seurataan omissa luvuissaan. Kerronta ei ole täysin lineaarista, mutta linjakasta ja loogista se on. Loppuratkaisuissaan James suosii pitkitettyjä takaa-ajo- ja toimintakohtauksia. Niiden sijaan hänen soisi uhraavan enemmän rivejä henkilöidensä tarinoiden päättelyyn.

Tuomio: Aion ehdottomasti lukea Roy Grace-sarjaa ainakin sitä mukaa kuin sitä suomennetaan. Alkukielellä sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy toukokuussa. Kirjoista on tiettävästi tekeillä myös TV-sarja.

Katherine Hall Page: The Body in the Sleigh

Yhdysvaltalaisen Katherine Hall Pagen The Body in the Sleigh (2009) on jo kahdeksastoista Faith Fairchildista ja hänen perheestään kertova romaani, mutta ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen lukemani. Viimeinen siksi, että kirja ei missään vaiheessa napannut kunnolla mukaansa.

Alun perin tartuin kirjaan joulun alla. Etsiskelin vuodenaikaan sopivaa, mieluiten jouluista dekkaria luettavakseni, ja kiinnostuin Hall Pagen uutuudesta, koska kirjailijan 15. Faith Fairchild-dekkari oli voittanut arvostetun Agatha Awardin. Viime vuosina Agatha Award on mennyt järjestään kanadalaiselle Louise Pennylle, jonka dekkarit ovat suosikkilistani kärjessä.

Hall Pagen kirja ei kuitenkaan ottanut luistaakseen joulunpyhinä, joten palasin siihen vasta nyt keväämmällä. Kirjan päähenkilö on pastorin vaimo Faith Fairchild, joka lähtee sydänleikkauksesta toipuvan miehensä ja kahden lapsensa kanssa joulunviettoon Sanperen saarelle. Saari sijaitsee Mainen osavaltiossa ja Fairchildeilla on siellä talo (tai suomalaisittain mökki).

Sanperella asuu myös Mary Bethany-niminen vanhapiika, joka on omistautunut vuohilleen. Jouluaattona Mary löytää tallistaan pienen vauvan, jonka kantokoppaan on kätketty tukku rahaa ja nimetön kirje. Kirjeessä Maryä kehotetaan kasvattamaan Christopherista kunnon mies. Hämmentynyt Mary soittaa Faithin hätiin, ja yhdessä naiset yrittävät selvittää vauvan äidin henkilöllisyyden.

Kirjan toinen juonilinja lähtee siitä, kun Faith löytää reestä kuolleen tytön, joka osoittautuu saarella asuneeksi Norah Taftiksi. Norah on kuollut huumeiden yliannostukseen, mutta kyseessä ei ole vahinko vaan murha. Fairchildien perhetuttavien poika viedään tapauksen tiimoilta kuulusteltavaksi, mutta hän suostuu uskoutumaan asiassa vain Faithin pastori-miehelle. Lopulta juonilinjat kietoutuvat väljästi yhteen.

Hall Pagella on sekä psykologista että yhteiskunnallista yritystä, mutta paikoin lipsahdetaan paatoksen puolelle. Kirjassa on myös pari psykologisesti täysin epäuskottavaa sivuhenkilöä. Päähenkilöt ovat liiankin tavallisia ja mitäänsanomattomia. Maryn ja tallista löytyneen Christopherin nimet viittaavat tietysti Raamattuun ja jouluevankeliumiin, mutta haettu intertekstuaalisuus jää päälleliimatuksi.

Tuomio: Jännäriksi The Body in the Sleigh on aivan liian laahaava ja yllätyksetön. Todella viihdyttäväksi cozy mysteryksi siinä on liian vähän kodikkuutta ja huumoria. Kirja ei ole huono, mutta sovinnainen ja vähän tylsäkin se on.