M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Vicious Vet

Agatha Raisin and the Vicious Vet (1993) on skotlantilaissyntyisen M.C. Beatonin toinen kirja, jonka pääosassa touhottaa viisikymppinen harrastelijaetsivä Agatha Raisin. Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, viimeisin viime vuonna.

Agatha on nolannut itsensä lähtemällä naapurinsa James Laceyn perässä Bahamasaarille lomailemaan; Lacey muutti viime tipassa omia lomasuunnitelmiaan kuultuaan Agathan aikeista ja suuntasikin Bahaman sijaan Egyptiin. Tästä suivaantuneena ja nolostuneena Agatha päättää heittää Laceyn mielestään ja ilahtuu, kun Carselyyn pieneläinklinikan perustanut eläinlääkäri Paul Bladen pyytää häntä treffeille.

Nelikymppisellä Bladenilla tuntuu olevan vientiä kylän naisväen keskuudessa. Eläimiä hän kohtelee kuitenkin oudon kovakouraisesti. Pian Agathan ja Bladenin treffien jälkeen eläinlääkäri saa surmansa työtehtävissä hevostalleilla. Yllättäen James Lacey intoutuu tutkimaan tapausta yhdessä Agathan kanssa, ja parivaljakko joutuu kiperiin tilanteisiin johtolankoja seuratessaan. Kun Agathan kissat kidnapataan, hän unohtaa niin varovaisuuden kuin aisaparinsakin ja on vähällä päästä hengestään.

Sarjan ensimmäisessä osassa Agatha Raisin and the Quiche of Death särmikäs päähenkilö jätti työnsä PR-pomona ja muutti Lontoosta Cotswoldin maaseudulle, pieneen Carselyn kylään. Kirja oli mainio sekoitus kotoisaa maalaiselämää ja sen kritiikkiä. Tässä toisessa osassa kritiikki jää vähemmälle, ja Agatha vaikuttaa jo aika kotiutuneelta Carselyyn, vaikka vielä kerran harkitseekin palaamista bisnekseen ja muuttoa takaisin Lontooseen.

Jännitystä näissä tarinoissa ei ole edes nimeksi ja romantiikankin kanssa on vähän niin ja näin: ainakaan toistaiseksi Agathan palava ihastuminen Jamesiin ei ole saanut sanottavaa vastakaikua. Silti Beatonin kirjat ovat mukavaa ajanvietettä cozy mystery-genren ystäville. Tunnelma on lämmin ja kodikas, sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai kaunisteluun. Huumori on kirpakkaa ja hahmot lievästä karikatyyrimäisyydestään huolimatta mainioita.

Kirjaa ei ole suomennettu.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Vaikka Simon Beckettin Kuoleman anatomia oli suorastaan tuskallisen karmiva lukukokemus, tartuin lähes heti piinasta päästyäni Beckettin seuraavaan kirjaan. Luihin kirjoitettu (Written in Bone, 2007) ei ole läheskään yhtä hyytävä kuin edeltäjänsä, mutta päihittää sen juonen kehittelyssä, sujuvuudessa ja miellyttävyydessä.

Oikeusantropologi David Hunter on muuttanut takaisin Lontooseen, mutta reissaa työnsä takia ympäri maailmaa. Työkeikka Skotlannissa venyy odotettua pitemmäksi, kun Hunter pyydetään Ulko-Hebrideillä sijaitsevalle Runan saarelle tutkimaan outoa palokuolemaa. Syrjäisestä vuoristomökistä löytyy karrelle palanut ruumis, jonka jalkaterät ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet palolta.

Hunterin mukaan saarelle komennetaan alkoholisoitunut ylikonstaapeli Fraser sekä innokas nuorempi konstaapeli Duncan. Tiimin täydentää eläkkeelle jäänyt entinen rikoskomisario Andrew Brody, joka asuu Runalla. Lisäjoukkoja luvataan lähettää, mikäli kuolema osoittautuu murhaksi. Runaa riepotteleva myrsky katkaisee kuitenkin kaikki yhteydet mantereelle, ja nelikko joutuu tutkimaan tapausta ilman apuvoimia. Murha seuraa toistaan myrskyn ja tuhopolttojen piinaamalla saarella, eikä ketään voi sulkea pois epäiltyjen listalta.

Simon Beckett on erinomainen jännityskirjailija. Kuoleman anatomiassa oli hiukan liikaa päähenkilön sisäisen maailman liikkeiden kuvailua ja turhaa toistoa, mutta taitavasti rytmitetty Luihin kirjoitettu välttää tyhjäkäynnin kokonaan. Kirja on alusta loppuun asti kiinnostava ja vetävä, ja vaikka se ei jännittävyydessä ylläkään edeltäjänsä tasolle, sopivasti sijoitellut suvantokohdat tekevät siitä miellyttävämmän lukea. Suomennoksen kielikin on sujuvampaa ja virheettömämpää kuin Kuoleman anatomiassa.

Beckettin eläytyvä kirjoitustyyli herättää henkilöt ja paikat eloon. Hän kuvaa myös erittäin tarkasti erilaisia psykofyysisiä tuntemuksia, kuten kipua, tuskaa ja pelkoa. David Hunter on hyvin inhimillinen sankari, joka pelästyy, väsyy, uupuu ja satuttaa itsensä; hän ei selviä tappelusta tai onnettomuudesta loukkaantumatta, eikä kohtaa murhaajaa vailla pelkoa.

Kuoleman anatomian loppuratkaisu opetti odottamaan Beckettiltä monivaiheista ja kekseliästä loppuratkaisua. Sellainen on luvassa nytkin. Tällä kertaa vaiheita on niin monta, että yllättymään pääsee vielä viimeistä edeltävällä sivullakin.