The Wire - Langalla, kausi 1 | DVD

Harmittelin taannoin eräälle ystävälleni, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Ystävä suositteli HBO:n sarjaa The Wire eli Langalla, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta -- myös minulta -- ohi.

David Simonin luoma The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen (Wood Harris) kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri-leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin.

Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista.

Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä-ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen paremmin kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen.

Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä TV-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu, yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.

24.1.2010

Teksti on julkaistu ensimmäisessä blogissani tammikuussa 2010. Olen sittemmin katsonut sarjan kaikki tuotantokaudet, ja voin lämpimästi suositella niistä jokaista.

Midsomerin murhat, kaudet 1-6 | DVD

Olen katsonut talven mittaan Midsomerin murhien kuusi ensimmäistä tuotantokautta. Caroline Grahamin kirjoihin pohjautuvaa sarjaa alettiin tehdä Iso-Britanniassa vuonna 1996 ja sitä ei näköjään osata lopettaa, vaikka päähenkilöä alusta asti esittänyt John Nettles jäi viime vuonna pois sarjasta. Monet muistavat Nettlesin jo Jerseyn saarelle sijoittuneesta Bergerac-rikossarjasta (1981-1991).

Bergeracia huomattavasti lupsakampi Midsomerin murhat sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jonka idyllisissä pikkukylissä tapahtuvien murhien selvittely on ylikomisario Tom Barnabyn (Nettles) vastuulla. Kuuden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa Barnabyn apuna on ennakkoluuloinen ja korostetun homofobinen ylikonstaapeli Gavin Troy (Daniel Casey). Seitsemännen kauden alussa Troy ylennetään ja Barnaby saa uuden alaisen.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Barnabyn Joyce-vaimo (Jane Wymark) sekä parin aikuinen tytär Cully (Laura Howard). Sarjan alkupuolella Cully tekee uraa näyttelijänä, mutta pikkuhiljaa hän alkaa tehdä jos jonkinlaisia hanttihommia Midsomerin alueella. Cullylla ja Troylla on aika ajoin pientä vipinää, mutta suhde ei koskaan kehity ystävyyttä pitemmälle.

Barnabyn ja Troyn suhde sen sijaan kehittyy kokeneen ja kokemattoman poliisin opettaja-oppilas-suhteesta lähes tasa-arvoiseksi työtoveruudeksi, vähän samaan tapaan kuin Morsen ja Lewisin suhde Ylikomisario Morse-sarjassa. Lewisin tavoin myös Troy vaikuttaa pitkään vähän yksinkertaiselta ja hölmöltäkin, mutta pikkuhiljaa mies saa hoksottimensa toimimaan.

Midsomerissa on lähes aina kesä, ja hyvin hoidettujen puutarhojen kukkaloisto hivelee silmää. Eri puolilla Englantia kuvatun sarjan miljöökuvaus on cozy mystery-dekkarigenrestä tuttua. Kodikkaissa maalaiskylissä asustaa toimeliasta väkeä, joka puuhastelee jos jonkinlaisen järjestö- tai harrastustoiminnan parissa. Tapahtumia, myyjäisiä ja erilaisia mittelöitä järjestetään tuon tuosta.

Kulissien takaiset intohimot johtavat kuitenkin rikoksiin, jotka tuovat kyläyhteisöjen vaiettuja salaisuuksia päivänvaloon. Usein Midsomerin murhamysteerit liittyvät tavalla tai toisella kulttuurin ja taiteen maailmaan: teatteriin, musiikkiin, kirjallisuuteen tai vaikkapa akvarellimaalaukseen.

Useimpien englantilaisten poliisisarjojen tapaan Midsomerin murhien jaksot ovat vaihtuvien käsikirjoittajien kynäilemiä. Joitakin jaksoja vaivaa sekavuus, toisia tylsyys. Enimmäkseen sarja on kuitenkin nautinnollista seurattavaa rikosromaanin kultakauden peribrittiläisessä hengessä.

Tärppeinä viisi jaksoa vuosilta 1997-2003:

The Killings at Badger's Drift (kausi 1)
Caroline Grahamin ensimmäiseen Barnaby-kirjaan perustuvassa pilottijaksossa esiintyvät eksentriset äiti ja poika, Iris ja Dennis Rainbird, ovat sarjan monista omituisista henkilöhahmoista ehkä omituisimmat.

Written in Blood (kausi 1)
Midsomer Worthyn kirjoittapiiri kutsuu vieraakseen kuuluisan kirjailijan yhden jäsenensä vastustelusta huolimatta. Grahamin neljänteen Barnaby-kirjaan perustuva jakso on yksi koko sarjan jännittävimmistä.

Death's Shadow (kausi 2)
Barnabyn ja hänen vaimonsa Joycen on tarkoitus juhlia 25-vuotishääpäiväänsä uusimalla vihkivalansa Badger's Driftin kirkossa, mutta eiköhän kylässä ala tapahtua murhia, joiden vuoksi suunnitelmat sotkeutuvat. Jakson rikosjuoni on harvinaisen hieno.

Death & Dreams (kausi 6)
Mieleenpainuva jakso mielisairaalamiljöön ja psykologisesti kammottavan juonensa vuoksi. Sekä tietysti siksi, että Cully ja Troy vihdoin suutelevat. Palatakseen sen jälkeen takaisin ystäviksi, ilman mitään selityksiä.

A Tale of Two Hamlets (kausi 6)
Kahden kylän keskinäisestä kilpailusta ja nahistelusta kertova jakso on siitä poikkeuksellinen, että siinä esiintyy myös hiukan ränsistyneempi, ei-niin-idyllinen kyläpahanen, nimeltään Lower Warden.

Miss Marple, kausi 4 | DVD

Agatha Christien rakastetun neiti Marplen uusi TV-tuleminen vuonna 2004 oli melkoinen pettymys ainakin minulle. Marplea 1980- ja 90-luvuilla näytellyt Joan Hickson (1906-1998) oli ollut niin täydellinen valinta maailman tunnetuimman harrastelijaetsivän rooliin, ettei uusissa televisioelokuvissa pääosaa näytelleellä Geraldine McEwanilla (s. 1932) tainnut olla juuri mahdollisuuksia ainakaan minun silmissäni. McEwanin esittämä leikkisä ja ilkikurinen mummeli oli kyllä omalla tavallaan sympaattinen, mutta ei hän Jane Marple ollut. Uusia elokuvia tuntui vaivaavan myös juonellinen sekavuus ja vaikeaselkoisuus. Miljöökuvaus sen sijaan oli nautittavan huolellisesti rakennettua.

En tiedä, pitivätkö sarjan tuottajatkin McEwania sopimattomana Marplen rooliin vai siirtyikö iäkäs näyttelijätär syrjään muista syistä. Niin tai näin, uusien jaksojen neljäs tuotantokausi esitteli jälleen uuden neiti Marplen.  

Julia McKenzien (s. 1941) Marple on huomattavasti lähempänä Hicksonin kuin McEwanin tulkintaa tarkkanäköisestä vanhasta piiasta. Siron ja pikkuruisen Hicksonin Marple oli ehkä hitusen omapäisempi kuin pyylevämmän McKenzien, joka tekee hahmosta hyvin empaattisen ja sydämellisen. Yhteistä molempien näyttelijöiden tulkinnoille ovat harmaan hiirulaismainen olemus sekä hillitty hienotunteisuus, jotka McEwanin Marplelta puuttuivat.

Suomen televisiossa McKenzie on nähty vasta neljässä jaksossa, jotka on julkaistu myös DVD:llä, kuten kaikki Hicksonin ja McEwaninkin tähdittämät elokuvat. Viime vuonna valmistui uusi neljän TV-elokuvan setti, joka nähdään toivon mukaan pian täälläkin.

Yleisradion vuosina 2009-2010 esittämän, DVD:ltä katsomani neljännen tuotantokauden jaksojen nimet ovat Salaperäiset rukiinjyvät, Neiti Pinkertonin salaisuus, Askel tyhjyyteen ja Neiti Marplea ei petetä.

Kaksi ensimmäistä ovat perinteisiä murhamysteerejä, joissa Marplella on apunaan poliisi. Kolmas on tunnelmaltaan tyystin toista maata: Marple selvittää tapausta ilman virkavallan apua synkkien salaisuuksien piinaamassa, syrjäisessä kartanossa, jossa käytetään oopiumia ja tehdään murhia lemmikkikäärmeestä imetyllä myrkyllä. Neljännessä elokuvassa palataan taas tutumpaan asetelmaan.

Christien dekkareista on sovitettu selkeät ja koukuttavat käsikirjoitukset, joiden ansiosta uusimpia Marpleja on helpompi seurata kuin 2000-luvun puolivälissä valmistuneita jaksoja. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti, ja aikaisemmilta tuotantokausilta tuttu, juonikas musiikki toimii entistä paremmin nyt, kun itse Marple ei ole niin eksentrinen.

Julia McKenzie on nappivalinta päärooliin ja sivuosissa nähdään sellaisia tunnettuja brittinäyttelijöitä kuin Brian Cox, Helen Baxendale, Warren Clarke ja Shirley Henderson. Myös Dynastiasta tuttu Joan Collins esiintyy pitkästä aikaa televisiossa, kiristetympänä kuin koskaan.

Julia McKenzie (Jane Marple) ja Joan Collins (Ruth Van Rydock)
televisioelokuvassa Neiti marplea ei petetä (2009).

Komisario Beck tähtäimessä (1976) | DVD

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön luoman komisario Beckin rikoksentäyteistä elämää on seurattu Nelosen torstai-illoissa pitkin syksyä. Syys-lokakuussa esitetyissä Sjöwallin ja Wahlöön romaanien filmatisoinneissa Beckiä näytteli Gösta Ekman. Nyt pyörivät elokuvat eivät perustu kirjailijakaksikon tarinoihin vaan ainoastaan heidän luomiinsa henkilöhahmoihin. Martin Beckiä esittää Peter Haber ja Gunvald Larssonia Mikael Persbrandt.

Nelonen on mainostanut näyttävänsä koko Beck-elokuvien sarjan alusta loppuun, mutta markkinointi on hivenen harhaanjohtavaa. Ennen Gösta Ekmania Beckiä ovat nimittäin näytelleet Keve Hjelm, Walter Matthau ja Carl-Gustav Lindstedt, kukin yhden kerran.

Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) on Ruotsin arvostetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluneen Bo Widerbergin ohjaama ja käsikirjoittama rikoselokuva, joka perustuu Sjöwallin ja Wahlöön samannimiseen romaaniin (1971). Tarina kertoo, että Widerberg oli halunnut koomikkona tunnetun Carl-Gustav Lindstedtin Beckin rooliin nähtyään tämän television keskusteluohjelmassa vakavana. Koomikko ei ollut tiennyt kameroiden jo pyörivän, ja näin ruutuun oli päässyt kuva Lindstedtistä epätavallisen totisena.

Etäisesti Jean Gabinia muistuttavan Lindstedtin Beckissä on komisario Maigretin mieleentuovaa hiljaista pohdiskelevuutta. Sitä on toki Ekmanin ja Haberinkin tulkinnoissa, mutta heihin verrattuna Lindstedtin roolityö on äärimmäisen pelkistetty ja vähäeleinen. Hetkittäin hahmo on tahallisen tai tahattoman koominen, kuten Haberinkin tulkitsemana, mutta myös huumori on hyvin hienovaraista ja liioittelematonta.

Komisario Beck tähtäimessä käynnistyy, kun tukholmalaisessa sairaalassa hoidettava, vakavasti sairas poliisi murhataan raa'asti. Tunnistamattomaksi viillellyllä Nymanilla oli huono maine kollegoidensa keskuudessa, sillä hän ehti syyllistyä lukuisiin laiminlyönteihin ja pahoinpitelyihin pitkän uransa aikana.

Beckin, Lennart Kollbergin (Sven Wollter), Einar Rönnin (Håkan Serner) ja Gunvald Larssonin (Thomas Hellberg) tutkimukset etenevät hitaasti, mutta lopulta Nymanin vuosien varrella haalimien vihamiesten joukosta haravoituu syyllinen. Katkeroitunut tappaja ei kuitenkaan tyydy yhteen uhriin, vaan linnoittautuu Tukholman ydinkeskustassa sijaitsevan kerrostalon katolle ja ampuu kaikki näköpiiriinsä osuvat poliisit.

Alkaa suuroperaatio, jonka aikana sarjatuliaseella räiskivää miestä yritetään taltuttaa niin helikopterista käsin kuin katoilla päivystävien tarkka-ampujien avulla. Myös Beck leikkii sankaria, mutta huonolla menestyksellä.

Widerbergin elokuvan ansiot ovat sen tinkimättömässä realismissa ja illuusiottomuudessa. Poliisit kuvataan väsyneinä ja neuvottomina ihmisinä, jotka yrittävät luovia lähes mahdottomissa tilanteissa. He tekevät vääriä valintoja ja huonoja ratkaisuja, joiden vuoksi menetetään ihmishenkiä. Valvominen aiheuttaa tarkkaavaisuuden herpaantumista.

Realismi ulottuu myös lavasteisiin. Widerberg ei halunnut käyttää tekoverta, joten elokuvassa nähtävä veri on peräisin teurastamolta. Lähes dokumentaristisen toteava kamera taltioi veriteon jälkien luuttuamisen ja pikkulapsen kakkapyllyn pesemisen, mutta myös porvarilliset kahvitteluhetket katolla vaanivaa ampujaa ympäröivien kerrostaloasuntojen suojissa.

Ruotsin mittakaavassa Komisario Beck tähtäimessä oli suurtuotanto. Odenplanin joukkokohtaukset kuvattiin pitkänäperjantaina, ja niissä käytettiin peräti 3000 statistia.Yli 750 000 ruotsalaista kävi katsomassa Mannen på taketin teatterissa, ja se oli Ruotsin katsotuin elokuva aina vuoteen 1982 asti, jolloin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander houkutteli teattereihin uuden ennätysyleisön.

Ensimmäiseksi ruotsalaiseksi toimintaelokuvaksikin nimitetty filmi sai hyvät arvostelut niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin, ja useat kriitikot mainitsevat edelleen Mannen på taketin parhaita ruotsalaiselokuvia kyseltäessä. Widerbergin elokuvan amerikkalaisvaikutteita on kehuttu, mutta itse näen siinä enemmän yhtäläisyyksiä tuon ajan saksalaisiin poliisisarjoihin (Der Kommissar, Derrick, Vanha kettu). Tämä tosin saattaa johtua siitä, että elokuvan Tukholma näyttää harmaudessaan ja homogeenisyydessään kovin epäamerikkalaiselta.

Komisario Beck tähtäimessä on ostettavissa mm. täältä, ja lainattavissa täältä.

Komisario Lynley, kaudet 5 ja 6 | DVD

Katselin tässä päivänä muutamana BBC:n Komisario Lynley -sarjan viidennen ja kuudennen tuotantokauden. Vuonna 2007 valmistunut kuudes tuotantokausi jää näillä näkymin sarjan viimeiseksi. Ensimmäisen kerran Thomas "Tommy" Lynley (Nathaniel Parker) ja hänen parinsa Barbara Havers (Sharon Small) ratkoivat rikoksia televisiossa vuonna 2001.

Komisario Lynley perustuu väljästi yhdysvaltalaisen Elizabeth Georgen kirjoihin, ja sen punainen lanka on päähenkilöiden välille syntyvä, luokka- ja sukupuolirajat ylittävä ystävyys. Varakas ja sivistynyt Lynley kuuluu vanhaan aristokratiaan, maanläheisen Haversin tausta on työväenluokkainen.

Alussa työparilla on monenlaisia ennakkoluuloja ylitettävänään, mutta vähitellen he oppivat arvostamaan toisiaan ja osoittavat tosi paikan tullen suurta lojaalisuutta toinen toisilleen. Romanttisesta jännitteestä pääparin välillä annetaan varovaisia viitteitä pitkin sarjaa, mutta suhde pysyy täysin platonisena loppuun asti. Ystävyydestään huolimatta Lynley ja Havers ovat ennen kaikkea työpari, ja Havers puhuttelee esimiestään aina kunnioittavasti sir-etuliitteellä.

Viidennen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Lynley on poissa pelistä poliisivoimien sisäisen tutkinnan takia, ja Havers työskentelee uuden naispuolisen pomon alaisuudessa. Lynleykin on kuvioissa mukana, mutta ei komisarion ominaisuudessa. Toisessa jaksossa tuttu parivaljakko on koossa jälleen. Viidennen tuotantokauden paras ja ylivoimaisesti jännittävin jakso on Chinese Walls, jonka aloittava karmiva takaa-ajokohtaus välähtää äkkiarvaamatta ruutuun tasaisin väliajoin ja onnistuu säikäyttämään joka kerta.

Vain kaksiosaisen kuudennen tuotantokauden alussa Lynley ja Havers joutuvat toistamiseen erilleen toisistaan. Vitoskauden dramaattisen päätöksen seurauksena Lynley ottaa virkavapaata, tissuttelee surkeana kotonaan ja päätyy kaiken lisäksi murhatutkimuksen pääepäillyksi. Kun tarpeettoman kovaotteinen komisario Tate (Fitz ratkaisee -sarjan Jane Penhaligonina tutuksi tullut Geraldine Somerville) yrittää saada Lynleyn vankilaan, sarjan uskottavuus on jälleen kerran koetuksella. Myös jakson loppuratkaisussa on nielemistä.

Koko sarjan päättävä Know Thine Enemy-jakso on kuitenkin yksi sarjan parhaista, siitäkin huolimatta että murhaajan henkilöllisyys selviää jo alkumetreillä. Lynleyn ja Haversin yksityiselämää jakso valaisee niukasti; huomio on lähes kokonaan rikoksen selvittelyssä. Luulen, että päätös sarjan lopettamisesta on tehty vasta jakson valmistumisen jälkeen.

Komisario Lynley sijoittuu jännittävyysasteeltaan jonnekin Epäilyksen polttopisteen ja Midsomerin murhien väliin. Televisiossa Lynleytä ei Komisario Morsen tavoin voisi sijoittaa sunnuntai-iltapäiviin, mutta ei sen takia yöuniaankaan menetä.

Parhaat brittisarjat (Prime Suspect, Cracker) tonkivat pahuuden syövereitä pelottavan kekseliäästi mutta silti realistisesti, yhteiskunnallisen ja psykologisen uskottavuutensa säilyttäen. Komisario Lynleyn tavoitteet eivät ole yhtä kunnianhimoiset. Sarja tyytyy viihdyttämään, oikoo välillä mutkissa ja vaihtaa saippuasarjamaiseen tapaan keskeisen henkilön näyttelijää (Lynleyn vaimo Helen), jos tarve vaatii.

Heikoimmillaan Komisario Lynley on haukotuttanut, tuntunut sekavalta ja sortunut täydellisiin epäuskottavuuksiin rikostutkinnan kuvaamisessa. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin sujuvaa ja jännittävää poliisiviihdettä, jota jää kaipaamaan lisää. Sharon Smallin sympaattinen ja herkkä Havers voisi saada oman sarjan; niin usein hän on Komisario Lynleyn jaksoissa varastanut shown nimiosan esittäjältä.

Mankellin Wallander: Pappi | DVD

Ruotsin eteläisimmässä kaupungissa Ystadissa murhaajat työllistävät jälleen komisario Kurt Wallanderia. Ellei kyse olisi fiktiosta, 27 000 asukkaan pikkukaupungin murhatilastot olisivat niin hälyttäviä, että tilannetta puitaisiin varmasti valtakunnallisella, ellei kansainvälisellä tasolla. Onneksi kyse on kirjailija Henning Mankellin ehtymättömästä mielikuvituksesta, joka on valinnut piskuisen Ystadin temmellyskentäkseen.

Ruotsissa tehtiin vuosina 2005-2006 Mankellin luomiin hamoihin perustuva 13-osainen elokuvasarja, jonka pääosissa olivat Krister Henriksson Wallanderina ja Johanna Sällström tämän tyttärenä Lindana. Pomonsa tyttäreen ihastuvan, kuumaverisen Stefan Lindmanin roolissa nähtiin Ola Rapace, joka on muuten ihanan Noomi Rapacen aviomies. Noomihan näytteli Lisbeth Salanderia Stieg Larssonin romaaneihin perustuvassa elokuvatrilogiassa.

Ola Rapacen roolihahmo kuoli oman käden kautta ensimmäisen Wallander-sarjan päättäneessä elokuvassa Salaisuus (2006). Seuraavana vuonna Linda Wallanderia näytellyt Johanna Sällström teki itsemurhan, oltuaan sitä ennen psykiatrisessa hoidossa masennuksen takia.

Kun elokuvasarjalle alettiin suunnitella jatkoa, siitä haluttiin selvästi erilainen Sällströmin poismenon sekä Lindan ja Stefanin henkilöhahmojen puuttumisen takia. Alkuvuodesta 2009 Ruotsissa sai ensi-iltansa 14. Krister Henrikssonin tähdittämä Wallander-elokuva. Uusi, keskeinen hahmo on ikisensuellin Lena Endren esittämä syyttäjä, johon Wallander on lätkässä. Kakkossarjaan on suunnitteilla yhteensä 12 elokuvaa, joista yhdeksän on jo valmistunut ja seitsemän julkaistu Suomessa DVD:llä.

Itse katson uusia Wallander-elokuvia sitä mukaa kun niitä Helsingin kaupunginkirjastosta saa. Valitettavasti kirjasto ei ole hankkinut uuden sarjan aloituselokuvaa valikoimiinsa lainkaan, ainakaan vielä. Muut uutuudet sieltä saa muutaman viikon jonotusajalla, vasta viime viikolla julkaistua Vuotoa lukuunottamatta.

Pappi (2009) on uuden sarjan kuudes elokuva. Se ei ole Mankellin kirjojen pohjalta filmatisoitu, kuten eivät ole muutkaan Henrikssonin Wallander-elokuvat ihan ensimmäistä Ennen routaa-elokuvaa (2005) lukuunottamatta. Käsikirjoitus on tehty varta vasten elokuvasarjaa varten, ja asialla on ollut Pernilla Oljelund, Mankellin hahmotteleman tarinan pohjalta.

Juoni ei ole kovin kummoinen. Sairaalatarvikkeita Afrikkaan myyvän ja siinä sivussa HIV-lääkkeitä sinne lahjoittavan yrityksen palkkalistoilla ollut pappi yritetään murhata. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että firman pomon vaimolla ja papilla on ollut suhde, josta myös papin oma vaimo on ollut tietoinen. Motiivi voi siis yhtä hyvin olla mustasukkaisuus tai lääkebisneksiin liittyvä. Mahdollisia syyllisiä on vain muutama, mikä tekee murhaajan arvuuttelusta melko tylsää katsojalle.

Osa ensimmäisen sarjan elokuvista oli hyvinkin jännittäviä. Tiivistunnelmainen psykopaatti-jännäri Mastermind (2005) käväisi kauhunkin puolella. Pappi on aivan toista maata: karmivien veritekojen sijaan tarjolla on arkista realismia ja siistiä oikeussalidraamaa. Säikäyttäviä yllätyskäänteitä ei ole lainkaan. Tämä ei välttämättä ole meriitti jännityselokuvalle.

Pappi on kuitenkin onnistunut muutamassa suhteessa. Se on taitavasti kuvattu, ja sen kohtauksissa on häivähdys samanlaista elokuvallista jylhyyttä kuin Niels Arden Oplevin ohjaamassa Millennium-trilogian avauksessa Miehet jotka vihaavat naisia (2009). Lavastuksessa on uutta ilmavuutta ja Wallanderkin on saanut työhuoneen, jonka korkeista ikkunoista on merinäköala. Musiikista vastaa oma ruotsalaissuosikkini, jousilla kokeellisestikin tunnelmoiva Fläskkvartetten.

Itse Wallander vain on yhtä tylsä kuin aina ennenkin. Krister Henriksson ei saa hahmoon samanlaista särmää kuin Rolf Lassgård, joka näytteli Wallanderia ensimmäisen kerran jo 90-luvun puolivälissä. Nähtäväksi jää, miten Kenneth Branagh suoriutuu roolista BBC:n tuoreissa Wallander-filmatisoinneissa. Niitä joutuukin jonottamaan kirjastosta vähän pitempään.