Carolyn G. Hart: Death on Demand

Amerikkalaisen Carolyn G. Hartin Death on Demand (1987) aloittaa sarjan, jonka sankaritar on dekkareihin erikoistuneen kirjakaupan omistaja Annie Laurance. Sarjassa on ilmestynyt jo 21 osaa, uusin tänä vuonna. Death on Demand-sarjan lisäksi Hart kirjoittaa paria muutakin cozy mystery-genreen kuuluvaa kirjasarjaa. Hartin teoksia ei ole suomennettu.

Death on Demand sijoittuu kuvitteelliselle Broward's Rockin saarelle, Etelä-Carolinan edustalle. Noin 25-30-vuotiaalta vaikuttava Annie on muuttanut saarelle New Yorkista perittyään Ambrose-setänsä kirjakaupan, jonka nimi on Death on Demand. Ambrose on kuollut aikaisemmin samana vuonna.

Saarella asuu useita dekkarikirjailijoita, jotka kokoontuvat kirjallisuusiltoihin Annien kauppaan. Eräs kirjailijoista antaa ymmärtää tietävänsä yhtä sun toista raskauttavaa muista kirjallisuuspiiriläisistä. Hänet tapetaan myrkytetyllä tikalla kesken kirjallisuuspiirin kokoontumisen, ja paikallinen poliisi tekee Anniesta pääepäiltynsä.

Kun kaksi muutakin henkilöä murhataan, Annie ja hänen saarelle pelmahtanut, äveriäs heilansa Max Darling alkavat suorittaa omia murhatutkimuksiaan. Kaikilla kirjallisuuspiiriläisillä tuntuu olevan luurankoja kaapeissaan, mutta kenellä heistä on pakottavin motiivi? Entä oliko setä Ambrosen hukkumiskuolema sittenkään onnettomuus?

Dekkareihin erikoistunut kirjakauppa on mainio miljöö cozy mysterylle, ja Hart sirottelee tekstiin runsaasti rikoskirjallisuuteen liittyvää nippelitietoa. Kirjassa viitataan jatkuvasti sekä tunnettuihin että vähemmän tunnettuihin dekkaristeihin ja heidän luomiinsa hahmoihin, ja Annie yrittääkin hyödyntää dekkariharrastuneisuuttaan ja -lukeneisuuttaan selvittäessään saarella tapahtuneita murhia.

Death on Demand on kohtalaisen viihdyttävä ja hauska dekkari, joka ei ole sieltä genrensä kotoisimmasta päästä, mutta ei liioin vie yöunia. Kirjan loppupuolella on jokunen jännittäväkin hetki, mutta enimmäkseen Annie ja Max ajelevat jälkimmäisen punaisella Porschella ympäri saarta, jututtavat epäiltyjä ja pähkäilevät keskenään eri vaihtoehtoja. Toimintaa ja vaihtuvia tilanteita olisi voinut olla enemmänkin.

Romaanin henkilöt ovat turhan yksiulotteisia ja etenkin kirjan alkupuolella heitä voi olla vaikea erottaa toisistaan, koska suurin osa epäillyistä esitellään kerralla. Myös murhaaja on lopulta liian helppo arvata. Sarjan tulevia osia ajatellen Broward's Rock tuntuu käyvän pieneksi jo tässä ensimmäisessä kirjassa, mutta ehkä mielikuvitus takaa myöhemmille murhamysteereille rajattomat mahdollisuudet.

Romantiikkaa kirjassa on vähintään keskivertodekkarin verran Annien ja Maxin uudelleenlämmitellessä jo kertaalleen kariutunutta suhdettaan. Itsepäisen Annien ja hurmuri-Maxin välillä on kilpailullisuutta ja etenkin Annien puolelta äkäpussimaista niskoittelua, mikä tuo mieleen vanhat tyttökirjat tai mustavalkoiset Hollywood-elokuvat. Tältä osin Hartin tyyli on varmasti tuntunut vanhanaikaiselta jo kirjan ilmestymisvuonna 1987.

Tuomio: Tulen varmasti lukemaan lisää Death on Demand-sarjaa, sillä kirjakauppamiljöö on kotoisa ja viittaukset toisiin dekkareihin inspiroivat. Toivon kuitenkin löytäväni kirjoista sellaisia painoksia, joissa teksti olisi painettu hiukan isommalla kuin tässä omistamassani pehmeäkantisessa. Pikkuruisen tekstin ja paikoin hivenen kimurantin englannin vuoksi kirja oli melko hidas luettava.

Katherine Hall Page: The Body in the Sleigh

Yhdysvaltalaisen Katherine Hall Pagen The Body in the Sleigh (2009) on jo kahdeksastoista Faith Fairchildista ja hänen perheestään kertova romaani, mutta ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen lukemani. Viimeinen siksi, että kirja ei missään vaiheessa napannut kunnolla mukaansa.

Alun perin tartuin kirjaan joulun alla. Etsiskelin vuodenaikaan sopivaa, mieluiten jouluista dekkaria luettavakseni, ja kiinnostuin Hall Pagen uutuudesta, koska kirjailijan 15. Faith Fairchild-dekkari oli voittanut arvostetun Agatha Awardin. Viime vuosina Agatha Award on mennyt järjestään kanadalaiselle Louise Pennylle, jonka dekkarit ovat suosikkilistani kärjessä.

Hall Pagen kirja ei kuitenkaan ottanut luistaakseen joulunpyhinä, joten palasin siihen vasta nyt keväämmällä. Kirjan päähenkilö on pastorin vaimo Faith Fairchild, joka lähtee sydänleikkauksesta toipuvan miehensä ja kahden lapsensa kanssa joulunviettoon Sanperen saarelle. Saari sijaitsee Mainen osavaltiossa ja Fairchildeilla on siellä talo (tai suomalaisittain mökki).

Sanperella asuu myös Mary Bethany-niminen vanhapiika, joka on omistautunut vuohilleen. Jouluaattona Mary löytää tallistaan pienen vauvan, jonka kantokoppaan on kätketty tukku rahaa ja nimetön kirje. Kirjeessä Maryä kehotetaan kasvattamaan Christopherista kunnon mies. Hämmentynyt Mary soittaa Faithin hätiin, ja yhdessä naiset yrittävät selvittää vauvan äidin henkilöllisyyden.

Kirjan toinen juonilinja lähtee siitä, kun Faith löytää reestä kuolleen tytön, joka osoittautuu saarella asuneeksi Norah Taftiksi. Norah on kuollut huumeiden yliannostukseen, mutta kyseessä ei ole vahinko vaan murha. Fairchildien perhetuttavien poika viedään tapauksen tiimoilta kuulusteltavaksi, mutta hän suostuu uskoutumaan asiassa vain Faithin pastori-miehelle. Lopulta juonilinjat kietoutuvat väljästi yhteen.

Hall Pagella on sekä psykologista että yhteiskunnallista yritystä, mutta paikoin lipsahdetaan paatoksen puolelle. Kirjassa on myös pari psykologisesti täysin epäuskottavaa sivuhenkilöä. Päähenkilöt ovat liiankin tavallisia ja mitäänsanomattomia. Maryn ja tallista löytyneen Christopherin nimet viittaavat tietysti Raamattuun ja jouluevankeliumiin, mutta haettu intertekstuaalisuus jää päälleliimatuksi.

Tuomio: Jännäriksi The Body in the Sleigh on aivan liian laahaava ja yllätyksetön. Todella viihdyttäväksi cozy mysteryksi siinä on liian vähän kodikkuutta ja huumoria. Kirja ei ole huono, mutta sovinnainen ja vähän tylsäkin se on.

Miss Marple, kausi 4 | DVD

Agatha Christien rakastetun neiti Marplen uusi TV-tuleminen vuonna 2004 oli melkoinen pettymys ainakin minulle. Marplea 1980- ja 90-luvuilla näytellyt Joan Hickson (1906-1998) oli ollut niin täydellinen valinta maailman tunnetuimman harrastelijaetsivän rooliin, ettei uusissa televisioelokuvissa pääosaa näytelleellä Geraldine McEwanilla (s. 1932) tainnut olla juuri mahdollisuuksia ainakaan minun silmissäni. McEwanin esittämä leikkisä ja ilkikurinen mummeli oli kyllä omalla tavallaan sympaattinen, mutta ei hän Jane Marple ollut. Uusia elokuvia tuntui vaivaavan myös juonellinen sekavuus ja vaikeaselkoisuus. Miljöökuvaus sen sijaan oli nautittavan huolellisesti rakennettua.

En tiedä, pitivätkö sarjan tuottajatkin McEwania sopimattomana Marplen rooliin vai siirtyikö iäkäs näyttelijätär syrjään muista syistä. Niin tai näin, uusien jaksojen neljäs tuotantokausi esitteli jälleen uuden neiti Marplen.  

Julia McKenzien (s. 1941) Marple on huomattavasti lähempänä Hicksonin kuin McEwanin tulkintaa tarkkanäköisestä vanhasta piiasta. Siron ja pikkuruisen Hicksonin Marple oli ehkä hitusen omapäisempi kuin pyylevämmän McKenzien, joka tekee hahmosta hyvin empaattisen ja sydämellisen. Yhteistä molempien näyttelijöiden tulkinnoille ovat harmaan hiirulaismainen olemus sekä hillitty hienotunteisuus, jotka McEwanin Marplelta puuttuivat.

Suomen televisiossa McKenzie on nähty vasta neljässä jaksossa, jotka on julkaistu myös DVD:llä, kuten kaikki Hicksonin ja McEwaninkin tähdittämät elokuvat. Viime vuonna valmistui uusi neljän TV-elokuvan setti, joka nähdään toivon mukaan pian täälläkin.

Yleisradion vuosina 2009-2010 esittämän, DVD:ltä katsomani neljännen tuotantokauden jaksojen nimet ovat Salaperäiset rukiinjyvät, Neiti Pinkertonin salaisuus, Askel tyhjyyteen ja Neiti Marplea ei petetä.

Kaksi ensimmäistä ovat perinteisiä murhamysteerejä, joissa Marplella on apunaan poliisi. Kolmas on tunnelmaltaan tyystin toista maata: Marple selvittää tapausta ilman virkavallan apua synkkien salaisuuksien piinaamassa, syrjäisessä kartanossa, jossa käytetään oopiumia ja tehdään murhia lemmikkikäärmeestä imetyllä myrkyllä. Neljännessä elokuvassa palataan taas tutumpaan asetelmaan.

Christien dekkareista on sovitettu selkeät ja koukuttavat käsikirjoitukset, joiden ansiosta uusimpia Marpleja on helpompi seurata kuin 2000-luvun puolivälissä valmistuneita jaksoja. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti, ja aikaisemmilta tuotantokausilta tuttu, juonikas musiikki toimii entistä paremmin nyt, kun itse Marple ei ole niin eksentrinen.

Julia McKenzie on nappivalinta päärooliin ja sivuosissa nähdään sellaisia tunnettuja brittinäyttelijöitä kuin Brian Cox, Helen Baxendale, Warren Clarke ja Shirley Henderson. Myös Dynastiasta tuttu Joan Collins esiintyy pitkästä aikaa televisiossa, kiristetympänä kuin koskaan.

Julia McKenzie (Jane Marple) ja Joan Collins (Ruth Van Rydock)
televisioelokuvassa Neiti marplea ei petetä (2009).

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Vicious Vet

Agatha Raisin and the Vicious Vet (1993) on skotlantilaissyntyisen M.C. Beatonin toinen kirja, jonka pääosassa touhottaa viisikymppinen harrastelijaetsivä Agatha Raisin. Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, viimeisin viime vuonna.

Agatha on nolannut itsensä lähtemällä naapurinsa James Laceyn perässä Bahamasaarille lomailemaan; Lacey muutti viime tipassa omia lomasuunnitelmiaan kuultuaan Agathan aikeista ja suuntasikin Bahaman sijaan Egyptiin. Tästä suivaantuneena ja nolostuneena Agatha päättää heittää Laceyn mielestään ja ilahtuu, kun Carselyyn pieneläinklinikan perustanut eläinlääkäri Paul Bladen pyytää häntä treffeille.

Nelikymppisellä Bladenilla tuntuu olevan vientiä kylän naisväen keskuudessa. Eläimiä hän kohtelee kuitenkin oudon kovakouraisesti. Pian Agathan ja Bladenin treffien jälkeen eläinlääkäri saa surmansa työtehtävissä hevostalleilla. Yllättäen James Lacey intoutuu tutkimaan tapausta yhdessä Agathan kanssa, ja parivaljakko joutuu kiperiin tilanteisiin johtolankoja seuratessaan. Kun Agathan kissat kidnapataan, hän unohtaa niin varovaisuuden kuin aisaparinsakin ja on vähällä päästä hengestään.

Sarjan ensimmäisessä osassa Agatha Raisin and the Quiche of Death särmikäs päähenkilö jätti työnsä PR-pomona ja muutti Lontoosta Cotswoldin maaseudulle, pieneen Carselyn kylään. Kirja oli mainio sekoitus kotoisaa maalaiselämää ja sen kritiikkiä. Tässä toisessa osassa kritiikki jää vähemmälle, ja Agatha vaikuttaa jo aika kotiutuneelta Carselyyn, vaikka vielä kerran harkitseekin palaamista bisnekseen ja muuttoa takaisin Lontooseen.

Jännitystä näissä tarinoissa ei ole edes nimeksi ja romantiikankin kanssa on vähän niin ja näin: ainakaan toistaiseksi Agathan palava ihastuminen Jamesiin ei ole saanut sanottavaa vastakaikua. Silti Beatonin kirjat ovat mukavaa ajanvietettä cozy mystery-genren ystäville. Tunnelma on lämmin ja kodikas, sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai kaunisteluun. Huumori on kirpakkaa ja hahmot lievästä karikatyyrimäisyydestään huolimatta mainioita.

Kirjaa ei ole suomennettu.

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Quiche of Death

M.C. Beatonin Agatha Raisin-kirjasarja on täydellinen löytö kodikkaan ja hauskan cozy mysteryn ystäville. Sarjan aloittavassa Agatha Raisin and the Quiche of Death-kirjassa (1992) rouva Raisin myy menestyvän pr-firmansa Lontoossa ja ostaa talon Cotswoldista, pienestä Carselyn kylästä. Haaveissa siintää seesteinen elämä idyllisellä maaseudulla.

Kaikki lähtee kuitenkin menemään pieleen heti. Agatha hakee kyläläisten hyväksyntää osallistumalla leivontakilpailuun, mutta kilpailun tuomari pääsee hengestään syötyään Agathan pinaattipiirakkaa. Käy ilmi, että Agatha on huijannut ja ostanut myrkyllisen piirakkansa lontoolaisesta leipomosta. Vaikka tapausta pidetään onnettomuutena, Agathan oltavat kylässä käyvät tukaliksi.

Agatha päättää myydä talonsa ja palata takaisin Lontooseen häntä koipien välissä. Ensin hän haluaa kuitenkin selvittää, oliko kyseessä todella onnettomuus vai halusiko joku saada tuomarina toimineen herra Cummings-Brownen hengiltä.

M.C. Beatonin sankaritar on riemastuttavan ristiriitainen hahmo. Hän on röyhkeä ja puhuu epäkohteliaasti töksäytellen tai komennellen. Kuitenkin hän on myös sympaattinen ja hyvin inhimillinen lapsellisessa huomionkipeydessään ja hupsuudessaan. Beaton kuvaa Agathan yksinäisyyttä koskettavasti ja tuo siihen helpotusta ystävällisten kyläläisten muodossa, sortumatta kuitenkaan idealisoimaan tiivistä kyläyhteisöä tai maalaiselämää ylipäätään.

Whodunnit-mielessä sarjan aloittava teos ei ole järin omaperäinen tai jännittävä, mutta kerronta on sujuvaa ja viihdyttävää kautta linjan. Beatonin humoristinen tyyli tekee henkilöistä hyvin eläviä. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, joka on pyörinyt Suomenkin televisiossa vuosikaudet. Toisaalta Agatha Raisin toilailuineen muistuttaa myös keski-ikäistä Bridget Jonesia.

M.C. Beaton on yksi kirjailija Marion Chesneyn (s. 1936) monista pseudonyymeista. Skotlantilainen Chesney on työskennellyt mm. Glasgowlaisen kirjakaupan sisäänostajana, teatterikriitikkona ja toimittajana. Kirjailijana Chesney on uskomattoman tuottelias: 70-luvun lopulta lähtien hän on julkaissut satakunta kirjaa eri salanimillä. Agatha Raisinin tavoin Chesney omistaa talon Cotswoldissa.

M.C. Beatonin kirjoja ei ole suomennettu, mutta ne ovat varsin helppolukuisia englanniksikin. Agatha Raisin-sarjan parikymmentä teosta ovat vastikään ilmestyneet uusina pokkaripainoksina, joiden kansikuvat ovat cozy mystery-genrelle sopivasti syötävän herkullisia.

Kodikas mysteeri?

Meni vuosia, etten juurikaan lukenut dekkareita. Se johtui siitä, että kaikki lukemani dekkarit veivät minulta yöunet ja saivat minut pelkäämään sarjamurhaajia jopa kesämökin huussissa. Patricia Cornwellin lukeminen tarjosi kyllä hyytävää jännitystä, mutta pienempikin annos olisi riittänyt. Halusin ruokkia päättelykykyäni enkä irrationaalisia pelkojani. Aloin myös epäillä väkivallasta ja julmuudesta lukemisen terveellisyyttä mielelle. Patologit saivat siis jäädä.

Toiminnalliset trillerit jätän suosiolla muille (miehille?). En myöskään koskaan ole innostunut synkkämielisestä psykologisesta jännityksestä, jota etenkin Pohjoismaissa harrastetaan. Jos kirjan nimi on "Kosto", Syyllisyys", "Piina" tai "Häpeä", se ei vain houkuttele. Näistä teemoista luen mieluummin rivien välistä, mikä tarkoittaa yleensä hakeutumista dekkari-genren ulkopuolelle, kaunokirjallisuuden muihin maisemiin.

Agatha Christien kirjat olivat sopivan epäpelottavia minulle jo lapsena, ja luen niitä edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisesti dekkarin uusi tuleminen elämääni liittyy ns. cozy mystery -genren löytämiseen. Sille löytyy netistä useita määritelmiä. Usein sillä viitataan Christien ja muiden 1900-luvun alkupuoliskon (ns. salapoliisiromaanin kulta-aika) dekkaristien hengessä kirjoitettuun jännityskirjallisuuteen, jossa ratkotaan murhamysteeriä. Painopiste on siis sen selvittämisessä, kuka teki murhan. Lukijaa johdetaan taidokkaasti harhaan ja loppuratkaisun on oltava yllätyksellinen mutta looginen.

Usein cozy mysteryn päähenkilö on nainen, joka ratkoo rikoksia älynsä, elämänkokemuksensa ja sosiaalisten suhteidensa avulla. Hän ei siis ole poliisi, vaan korkeintaan harrastelijaetsivä. Hänellä on psykologista silmää ja usein myös asiantuntemusta joltakin alalta. Sivuhenkilöissä on yleensä poliiseja tai muita ammattilaisia, joiden avulla päähenkilö saa tarvitsemaansa tietoa palapelin kokoamiseen. Väkivalta ei ole raakaa tai sitä kuvaillaan säästeliäästi, ja usein tarinassa on mukana aimo annos huumoria.

Itse lisäisin vielä muutamia olennaisia seikkoja cozyn määritelmään. Parhaissa kirjoissa ympäristö on kuvattu niin vivahteikkaasti, että kirja suorastaan tuoksuu ja maistuu siinä nautituille teekupposille ja herkullisille aterioille. Tapahtumapaikka voi olla kodikas pikkukylä tai värikäs suurkaupunki; yksityiskohtien tarkka kuvailu auttaa lukijaa kotiutumaan ympäristöön. Arkisen elämän tapahtumat, kuten ateriointi tai ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket tarjoavat turvallisia suvantopaikkoja jännityksen lomaan. Ruoalla, sen valmistamisella ja nauttimisella herkutellaan. Lukija viihtyy kodikkaan mysteerin maailmassa.

Kirjoissa on yleensä muutamia sivuhenkilöitä, joiden luotettavuutta ei kyseenalaisteta: ihan kuka tahansa ei siis voi olla murhaaja, vaan päähenkilöllä on myös luottohenkilöitä, joita ei tarvitse epäillä. Cozy mysteryssä asetetaan tietyt raamit, joissa lukija voi olettaa pysyttävän. Maailma ei näyttäydy täydellisen mielivaltaisena (vaikka se sitä todellisuudessa olisikin), vaan pahat teot asetetaan kontekstiin, jossa on myös pysyviä ja turvallisia elementtejä. Näitä voidaan etenkin kirjan loppumetreillä hiukan horjuttaa, mutta lopulta järjestys aina palautuu. Ja välillä nautitaan kuppi teetä. Tai lasi viiniä, ehkä jopa viskipaukku -päähenkilön karaktääristä riippuen.

Agatha Christien neiti Marple on cozy mysterylle tyypillinen päähenkilö ja yksi genren alullepanijoista. M.C. Beatonin Agatha Raisin on hyvä esimerkki hieman nuoremmasta sankarittaresta. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswea en aivan laskisi tähän kategoriaan, vaikka kirjoissa juodaankin Rooibos-teetä litrakaupalla. Ramotswe ei yleensä selvitä murhia, vaan vähemmän raskauttavia rikoksia, jotka eivät aina ole rikoksia lainkaan. Arvoitukset jäävät myös usein McCall Smithin kirjoissa taka-alalle, ja päähenkilöiden edesottamukset sekä erilaiset eettiset pohdinnat vievät kerrontaa eteenpäin.

Minusta cozy mysteryn tärkeimmät tunnusmerkit täyttävän dekkarin päähenkilö voi kuitenkin aivan hyvin olla mies ja poliisi. Louise Pennyn kirjojen montrealilainen ylikomisario Armand Gamache omaa kaikki genren päähenkilöille tyypilliset avut, vaikka onkin ammattilainen ja herrashenkilö. Pennyn kirjat sijoittuvat pieneen kanadalaiseen Three Pinesin kylään, ja monet kylän asukkaista ovat lähes Gamachen veroisia päähenkilöitä. Ensimmäisessä kolmen männyn kylän mysteerissä Gamachen nimi taidettiin mainita ensimmäisen kerran vasta lähempänä sivua sata.

Kodikkaat murhamysteerit (mikä groteskin paradoksaalinen termi!) ovat tätä nykyä kuitenkin vain yksi kiinnostukseni kohteista dekkareiden ihmemaassa. Niin sanotussa monikulttuurisessa dekkarissa on samoja piirteitä erityisesti ympäristön kuvailun osalta, hyvänä esimerkkinä Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Aasiaan, Turkkiin tai Kreikkaan sijoittuvat, usein poliisivetoiset dekkarit vievät tehokkaasti pois Suomen talvesta ja tarjoavat jännityksen ja aivovoimistelun lisäksi kiehtovan kulttuuriympäristön tapoineen, tuoksuineen ja maisemineen. Yksi suosikkikohteistani on Italiassa: Andrea Camillerin sympaattisen komisario Montalbanon mukana reissaan aurinkoisessa Sisiliassa, kuvitteellinen Vigatan kaupunki tukikohtanani.