Simon Beckett: Multiin kätketyt

Simon Beckettin neljäs suomennettu David Hunter-romaani Multiin kätketyt (The Calling of The Grave, 2010) alkaa lähes satasivuisella takaumalla. Eletään kolmen ensimmäisen romaanin tapahtumia edeltävää aikaa, jolloin oikeusantropologin vaimo ja tytär ovat vielä elossa.

Lontoossa asuva Hunter kutsutaan Dartmoorin nummille vilkaisemaan hautaa, josta on löydetty pahasti runneltu nuoren naisen ruumis. Ruumiin epäillään olevan yksi sarjamurhaaja Jerome Monkin neljästä uhrista. Hirviömäisenä psykopaattina pidetty Monk on tunnustanut raiskanneensa ja murhanneensa neljä naista, mutta kolmen ensimmäisen uhrin ruumiita ei ole löydetty. Kun Monk yllättäen tarjoutuu auttamaan hautojen etsimisessä, eri alojen asiantuntijoista koostuva joukko ryhtyy haravoimaan Dartmoorin soista maastoa kahleissa raahustavan elinkautisvangin opastamana.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Monk karkaa vankilasta ja Hunter löytää itsensä uudestaan Dartmoorin synkistä ja sumuisista maisemista. Monkin pako saattaa tapausta aikoinaan tutkineet asiantuntijat uudestaan yhteen, mutta kukaan alkuperäisessä tutkinnassa mukana olleista ei tunnu olevan ennallaan. Hunter tulee huomaamaan, että ihmisiä ja asioita ympäröivä salamyhkäisyyden verho on yhtä läpitunkematon kuin nummia alituisesti saartava sumu.

Beckettin aikaisemmista teoksista Multiin kätketyt muistuttaa eniten järjestyksessä toista David Hunter-romaania Luihin kirjoitettu. Molempien kirjojen rakenne on aaltoliikemäinen: huipentumia on useita, ja niitä rytmittävät selkeät suvantojaksot. Ensimmäisessä Kuoleman anatomiassa ja kolmannessa Kuolleiden kuiskeessa jännitys taas tiivistyy selkeästi loppua kohden, ja kummankin kirjan viimeinen neljännes on suorastaan piinaava.

Beckettin uusimmassa jännitys ei ylly kertaakaan piinaavaksi. Sumuisilla nummilla vapaana liikuskeleva, kostonhimoinen sarjamurhaaja herättää toki pelkoa niin päähenkilöissä kuin lukijassakin, mutta asetelmasta olisi voinut ottaa enemmänkin tehoja irti. Nyt huomio kiinnittyy ehkä liikaakin päähenkilöiden tyhmänrohkeisiin tai vain kertakaikkisen typeriin ratkaisuihin, jotka tuovat mieleen b-luokan kauhuelokuvien hölmöt riskinotot.   

Myöskään henkilökuvauksessaan Beckett ei onnistu nyt yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Jerome Monkin hahmon kuvaus on niin liioittelevaa, että jossakin vaiheessa se menettää tehonsa. Kirjan naispäähenkilö puolestaan on tuskastuttavan kliseinen tuittupäisyydessään ja Hunterin sankariroolin mahdollistavassa heiveröisyydessään. Romanttinen viritelmä jää niin puolitiehen, että sen olisi voinut karsia tarinasta kokonaan.

Kirjalla on kuitenkin myös ansionsa. Liian pitkästä takauma-aloituksesta ja hivenen latteasta lopusta huolimatta Multiin kätketyt on kohtalaisen viihdyttävä ja vahvatunnelmainen jännäri, jonka yllätyksellisyys ei rajoitu pelkkiin juonenkäänteisiin vaan ulottuu myös temaattiselle tasolle. Parhaimmillaan Beckett on kuvatessaan demonisoinnin houkutusta ja lyhytnäköisyyttä. Niin tehdessään hän tulee samalla kyseenalaistaneeksi edustamansa genren suosimia stereotypioita.

***

Muualla tästä:
Kirsin kirjanurkka
Luettua
Leena Lumi
12 osumaa

Peter James: Kuolema katsoo kohti

Minerva Kustannukselta juuri ilmestynyt Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead, 2006) on toinen osa Peter Jamesin Brightoniin sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka aloitti viime vuonna suomennettu Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple, 2005). Sarjassa seurataan nelikymppisen ylikomisario Roy Gracen murhatutkimuksia Brighton & Hoven merenrantakaupungissa.

Kuolema katsoo kohti sukeltaa internetin ja ihmismielen pimeälle puolelle. Yrittäjä ja perheenisä Tom Bryce löytää junasta CD-levyn ja vie sen kotiinsa. Levylle on taltioitu nuoren naisen raaka murha. Tom ymmärtää pian nähneensä jotain, mikä saattaa hänen koko perheensä vaaraan.

Kun Brightonista löydetään pahoin silvottu naisen ruumis, Sussexin poliisi alkaa tutkia murhaa, jonka silminnäkijä Tom mahdollisesti on. Tomin vaimo Kellie tilailee päivät pitkät tavaraa eBaysta ja turruttaa itseään vodkalla. Onko Kellie murhia tehtailevan ja videoivan liigan seuraava uhri?

Molemmat Peter Jamesin jo suomennetut Roy Grace-dekkarit ovat koukuttavia jännitysromaaneja, joiden keskeinen kysymys ei ole kuka vaan mitä. Kirjat tarjoavat kiitettävästi käänteitä myös perinteisempien whodunnit-mysteerien ystäville, mutta mitään jymy-yllätystä à la Simon Beckett ei loppumetreillä ole luvassa.

James ei kaihda raakoja yksityiskohtia, mutta hänen kirjansa eivät ole samalla tavalla piinaavia ja pelottavia kuin Beckettin teokset. Kamaluuksien vastapainoksi James tarjoilee ihmissuhteita, huumoria ja arkisen poliisityön kuvailua. Realistisen rajoissa pysyttelevä kerronta etenee sujuvasti, ja juonta eteenpäin vievät nytkähdykset ja taustoittavat suvantokohdat vuorottelevat keskenään rytmikkäästi.

Päähenkilö Roy Grace on monien fiktiivisten kollegojensa tapaan työnarkomaani, jolle maistuu viski ja roskaruoka. Gracen erikoispiirre on hänen uskonsa henkimaailmaan: ylikomisario konsultoi säännöllisesti meedioita tutkimuksissaan, mikä häiritsee hänen esimiehiään ja huvittaa mediaa.

Gracen vaimo Sandy on kadonnut lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, eikä Grace tiedä, onko Sandy elossa vai kuollut. Grace ei ole tapaillut ketään vaimonsa katoamisen jälkeen, mutta ruumishuoneella työskentelevä Cleo saa hänet virkoamaan horroksestaan. Uskallan veikata, että Sandykin ilmestyy vielä kuvioihin, tavalla tai toisella.

Päähenkilö Gracen lisäksi kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä. Niin uhrien kuin tekijöidenkin tekemisiä seurataan omissa luvuissaan. Kerronta ei ole täysin lineaarista, mutta linjakasta ja loogista se on. Loppuratkaisuissaan James suosii pitkitettyjä takaa-ajo- ja toimintakohtauksia. Niiden sijaan hänen soisi uhraavan enemmän rivejä henkilöidensä tarinoiden päättelyyn.

Tuomio: Aion ehdottomasti lukea Roy Grace-sarjaa ainakin sitä mukaa kuin sitä suomennetaan. Alkukielellä sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy toukokuussa. Kirjoista on tiettävästi tekeillä myös TV-sarja.

Midsomerin murhat, kaudet 1-6 | DVD

Olen katsonut talven mittaan Midsomerin murhien kuusi ensimmäistä tuotantokautta. Caroline Grahamin kirjoihin pohjautuvaa sarjaa alettiin tehdä Iso-Britanniassa vuonna 1996 ja sitä ei näköjään osata lopettaa, vaikka päähenkilöä alusta asti esittänyt John Nettles jäi viime vuonna pois sarjasta. Monet muistavat Nettlesin jo Jerseyn saarelle sijoittuneesta Bergerac-rikossarjasta (1981-1991).

Bergeracia huomattavasti lupsakampi Midsomerin murhat sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jonka idyllisissä pikkukylissä tapahtuvien murhien selvittely on ylikomisario Tom Barnabyn (Nettles) vastuulla. Kuuden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa Barnabyn apuna on ennakkoluuloinen ja korostetun homofobinen ylikonstaapeli Gavin Troy (Daniel Casey). Seitsemännen kauden alussa Troy ylennetään ja Barnaby saa uuden alaisen.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Barnabyn Joyce-vaimo (Jane Wymark) sekä parin aikuinen tytär Cully (Laura Howard). Sarjan alkupuolella Cully tekee uraa näyttelijänä, mutta pikkuhiljaa hän alkaa tehdä jos jonkinlaisia hanttihommia Midsomerin alueella. Cullylla ja Troylla on aika ajoin pientä vipinää, mutta suhde ei koskaan kehity ystävyyttä pitemmälle.

Barnabyn ja Troyn suhde sen sijaan kehittyy kokeneen ja kokemattoman poliisin opettaja-oppilas-suhteesta lähes tasa-arvoiseksi työtoveruudeksi, vähän samaan tapaan kuin Morsen ja Lewisin suhde Ylikomisario Morse-sarjassa. Lewisin tavoin myös Troy vaikuttaa pitkään vähän yksinkertaiselta ja hölmöltäkin, mutta pikkuhiljaa mies saa hoksottimensa toimimaan.

Midsomerissa on lähes aina kesä, ja hyvin hoidettujen puutarhojen kukkaloisto hivelee silmää. Eri puolilla Englantia kuvatun sarjan miljöökuvaus on cozy mystery-dekkarigenrestä tuttua. Kodikkaissa maalaiskylissä asustaa toimeliasta väkeä, joka puuhastelee jos jonkinlaisen järjestö- tai harrastustoiminnan parissa. Tapahtumia, myyjäisiä ja erilaisia mittelöitä järjestetään tuon tuosta.

Kulissien takaiset intohimot johtavat kuitenkin rikoksiin, jotka tuovat kyläyhteisöjen vaiettuja salaisuuksia päivänvaloon. Usein Midsomerin murhamysteerit liittyvät tavalla tai toisella kulttuurin ja taiteen maailmaan: teatteriin, musiikkiin, kirjallisuuteen tai vaikkapa akvarellimaalaukseen.

Useimpien englantilaisten poliisisarjojen tapaan Midsomerin murhien jaksot ovat vaihtuvien käsikirjoittajien kynäilemiä. Joitakin jaksoja vaivaa sekavuus, toisia tylsyys. Enimmäkseen sarja on kuitenkin nautinnollista seurattavaa rikosromaanin kultakauden peribrittiläisessä hengessä.

Tärppeinä viisi jaksoa vuosilta 1997-2003:

The Killings at Badger's Drift (kausi 1)
Caroline Grahamin ensimmäiseen Barnaby-kirjaan perustuvassa pilottijaksossa esiintyvät eksentriset äiti ja poika, Iris ja Dennis Rainbird, ovat sarjan monista omituisista henkilöhahmoista ehkä omituisimmat.

Written in Blood (kausi 1)
Midsomer Worthyn kirjoittapiiri kutsuu vieraakseen kuuluisan kirjailijan yhden jäsenensä vastustelusta huolimatta. Grahamin neljänteen Barnaby-kirjaan perustuva jakso on yksi koko sarjan jännittävimmistä.

Death's Shadow (kausi 2)
Barnabyn ja hänen vaimonsa Joycen on tarkoitus juhlia 25-vuotishääpäiväänsä uusimalla vihkivalansa Badger's Driftin kirkossa, mutta eiköhän kylässä ala tapahtua murhia, joiden vuoksi suunnitelmat sotkeutuvat. Jakson rikosjuoni on harvinaisen hieno.

Death & Dreams (kausi 6)
Mieleenpainuva jakso mielisairaalamiljöön ja psykologisesti kammottavan juonensa vuoksi. Sekä tietysti siksi, että Cully ja Troy vihdoin suutelevat. Palatakseen sen jälkeen takaisin ystäviksi, ilman mitään selityksiä.

A Tale of Two Hamlets (kausi 6)
Kahden kylän keskinäisestä kilpailusta ja nahistelusta kertova jakso on siitä poikkeuksellinen, että siinä esiintyy myös hiukan ränsistyneempi, ei-niin-idyllinen kyläpahanen, nimeltään Lower Warden.

Miss Marple, kausi 4 | DVD

Agatha Christien rakastetun neiti Marplen uusi TV-tuleminen vuonna 2004 oli melkoinen pettymys ainakin minulle. Marplea 1980- ja 90-luvuilla näytellyt Joan Hickson (1906-1998) oli ollut niin täydellinen valinta maailman tunnetuimman harrastelijaetsivän rooliin, ettei uusissa televisioelokuvissa pääosaa näytelleellä Geraldine McEwanilla (s. 1932) tainnut olla juuri mahdollisuuksia ainakaan minun silmissäni. McEwanin esittämä leikkisä ja ilkikurinen mummeli oli kyllä omalla tavallaan sympaattinen, mutta ei hän Jane Marple ollut. Uusia elokuvia tuntui vaivaavan myös juonellinen sekavuus ja vaikeaselkoisuus. Miljöökuvaus sen sijaan oli nautittavan huolellisesti rakennettua.

En tiedä, pitivätkö sarjan tuottajatkin McEwania sopimattomana Marplen rooliin vai siirtyikö iäkäs näyttelijätär syrjään muista syistä. Niin tai näin, uusien jaksojen neljäs tuotantokausi esitteli jälleen uuden neiti Marplen.  

Julia McKenzien (s. 1941) Marple on huomattavasti lähempänä Hicksonin kuin McEwanin tulkintaa tarkkanäköisestä vanhasta piiasta. Siron ja pikkuruisen Hicksonin Marple oli ehkä hitusen omapäisempi kuin pyylevämmän McKenzien, joka tekee hahmosta hyvin empaattisen ja sydämellisen. Yhteistä molempien näyttelijöiden tulkinnoille ovat harmaan hiirulaismainen olemus sekä hillitty hienotunteisuus, jotka McEwanin Marplelta puuttuivat.

Suomen televisiossa McKenzie on nähty vasta neljässä jaksossa, jotka on julkaistu myös DVD:llä, kuten kaikki Hicksonin ja McEwaninkin tähdittämät elokuvat. Viime vuonna valmistui uusi neljän TV-elokuvan setti, joka nähdään toivon mukaan pian täälläkin.

Yleisradion vuosina 2009-2010 esittämän, DVD:ltä katsomani neljännen tuotantokauden jaksojen nimet ovat Salaperäiset rukiinjyvät, Neiti Pinkertonin salaisuus, Askel tyhjyyteen ja Neiti Marplea ei petetä.

Kaksi ensimmäistä ovat perinteisiä murhamysteerejä, joissa Marplella on apunaan poliisi. Kolmas on tunnelmaltaan tyystin toista maata: Marple selvittää tapausta ilman virkavallan apua synkkien salaisuuksien piinaamassa, syrjäisessä kartanossa, jossa käytetään oopiumia ja tehdään murhia lemmikkikäärmeestä imetyllä myrkyllä. Neljännessä elokuvassa palataan taas tutumpaan asetelmaan.

Christien dekkareista on sovitettu selkeät ja koukuttavat käsikirjoitukset, joiden ansiosta uusimpia Marpleja on helpompi seurata kuin 2000-luvun puolivälissä valmistuneita jaksoja. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti, ja aikaisemmilta tuotantokausilta tuttu, juonikas musiikki toimii entistä paremmin nyt, kun itse Marple ei ole niin eksentrinen.

Julia McKenzie on nappivalinta päärooliin ja sivuosissa nähdään sellaisia tunnettuja brittinäyttelijöitä kuin Brian Cox, Helen Baxendale, Warren Clarke ja Shirley Henderson. Myös Dynastiasta tuttu Joan Collins esiintyy pitkästä aikaa televisiossa, kiristetympänä kuin koskaan.

Julia McKenzie (Jane Marple) ja Joan Collins (Ruth Van Rydock)
televisioelokuvassa Neiti marplea ei petetä (2009).

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Vicious Vet

Agatha Raisin and the Vicious Vet (1993) on skotlantilaissyntyisen M.C. Beatonin toinen kirja, jonka pääosassa touhottaa viisikymppinen harrastelijaetsivä Agatha Raisin. Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, viimeisin viime vuonna.

Agatha on nolannut itsensä lähtemällä naapurinsa James Laceyn perässä Bahamasaarille lomailemaan; Lacey muutti viime tipassa omia lomasuunnitelmiaan kuultuaan Agathan aikeista ja suuntasikin Bahaman sijaan Egyptiin. Tästä suivaantuneena ja nolostuneena Agatha päättää heittää Laceyn mielestään ja ilahtuu, kun Carselyyn pieneläinklinikan perustanut eläinlääkäri Paul Bladen pyytää häntä treffeille.

Nelikymppisellä Bladenilla tuntuu olevan vientiä kylän naisväen keskuudessa. Eläimiä hän kohtelee kuitenkin oudon kovakouraisesti. Pian Agathan ja Bladenin treffien jälkeen eläinlääkäri saa surmansa työtehtävissä hevostalleilla. Yllättäen James Lacey intoutuu tutkimaan tapausta yhdessä Agathan kanssa, ja parivaljakko joutuu kiperiin tilanteisiin johtolankoja seuratessaan. Kun Agathan kissat kidnapataan, hän unohtaa niin varovaisuuden kuin aisaparinsakin ja on vähällä päästä hengestään.

Sarjan ensimmäisessä osassa Agatha Raisin and the Quiche of Death särmikäs päähenkilö jätti työnsä PR-pomona ja muutti Lontoosta Cotswoldin maaseudulle, pieneen Carselyn kylään. Kirja oli mainio sekoitus kotoisaa maalaiselämää ja sen kritiikkiä. Tässä toisessa osassa kritiikki jää vähemmälle, ja Agatha vaikuttaa jo aika kotiutuneelta Carselyyn, vaikka vielä kerran harkitseekin palaamista bisnekseen ja muuttoa takaisin Lontooseen.

Jännitystä näissä tarinoissa ei ole edes nimeksi ja romantiikankin kanssa on vähän niin ja näin: ainakaan toistaiseksi Agathan palava ihastuminen Jamesiin ei ole saanut sanottavaa vastakaikua. Silti Beatonin kirjat ovat mukavaa ajanvietettä cozy mystery-genren ystäville. Tunnelma on lämmin ja kodikas, sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai kaunisteluun. Huumori on kirpakkaa ja hahmot lievästä karikatyyrimäisyydestään huolimatta mainioita.

Kirjaa ei ole suomennettu.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Vaikka Simon Beckettin Kuoleman anatomia oli suorastaan tuskallisen karmiva lukukokemus, tartuin lähes heti piinasta päästyäni Beckettin seuraavaan kirjaan. Luihin kirjoitettu (Written in Bone, 2007) ei ole läheskään yhtä hyytävä kuin edeltäjänsä, mutta päihittää sen juonen kehittelyssä, sujuvuudessa ja miellyttävyydessä.

Oikeusantropologi David Hunter on muuttanut takaisin Lontooseen, mutta reissaa työnsä takia ympäri maailmaa. Työkeikka Skotlannissa venyy odotettua pitemmäksi, kun Hunter pyydetään Ulko-Hebrideillä sijaitsevalle Runan saarelle tutkimaan outoa palokuolemaa. Syrjäisestä vuoristomökistä löytyy karrelle palanut ruumis, jonka jalkaterät ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet palolta.

Hunterin mukaan saarelle komennetaan alkoholisoitunut ylikonstaapeli Fraser sekä innokas nuorempi konstaapeli Duncan. Tiimin täydentää eläkkeelle jäänyt entinen rikoskomisario Andrew Brody, joka asuu Runalla. Lisäjoukkoja luvataan lähettää, mikäli kuolema osoittautuu murhaksi. Runaa riepotteleva myrsky katkaisee kuitenkin kaikki yhteydet mantereelle, ja nelikko joutuu tutkimaan tapausta ilman apuvoimia. Murha seuraa toistaan myrskyn ja tuhopolttojen piinaamalla saarella, eikä ketään voi sulkea pois epäiltyjen listalta.

Simon Beckett on erinomainen jännityskirjailija. Kuoleman anatomiassa oli hiukan liikaa päähenkilön sisäisen maailman liikkeiden kuvailua ja turhaa toistoa, mutta taitavasti rytmitetty Luihin kirjoitettu välttää tyhjäkäynnin kokonaan. Kirja on alusta loppuun asti kiinnostava ja vetävä, ja vaikka se ei jännittävyydessä ylläkään edeltäjänsä tasolle, sopivasti sijoitellut suvantokohdat tekevät siitä miellyttävämmän lukea. Suomennoksen kielikin on sujuvampaa ja virheettömämpää kuin Kuoleman anatomiassa.

Beckettin eläytyvä kirjoitustyyli herättää henkilöt ja paikat eloon. Hän kuvaa myös erittäin tarkasti erilaisia psykofyysisiä tuntemuksia, kuten kipua, tuskaa ja pelkoa. David Hunter on hyvin inhimillinen sankari, joka pelästyy, väsyy, uupuu ja satuttaa itsensä; hän ei selviä tappelusta tai onnettomuudesta loukkaantumatta, eikä kohtaa murhaajaa vailla pelkoa.

Kuoleman anatomian loppuratkaisu opetti odottamaan Beckettiltä monivaiheista ja kekseliästä loppuratkaisua. Sellainen on luvassa nytkin. Tällä kertaa vaiheita on niin monta, että yllättymään pääsee vielä viimeistä edeltävällä sivullakin.

Simon Beckett: Kuoleman anatomia

Lupasin tätä blogia perustaessani etsiä hekkohermoisillekin sopivia dekkareita. No, Simon Beckettin Kuoleman anatomia (The Chemistry of Death, 2006) ei ole sellainen, joten herkimmät voivat lopettaa lukemisen tähän.

Lääkäri ja antropologi David Hunter aloittaa uuden elämän pienessä Manhamin kylässä menetettyään vaimonsa ja tyttärensä auto-onnettomuudessa. Hunter lukeutuu Britannian oikeusantropologian harvalukuisiin huippuasiantuntijoihin, mutta ei kohtaamansa menetyksen jälkeen ole halunnut enää tutkia työkseen ruumiita. Niinpä hän toimii yleislääkärinä Norfolkin perukoilla ja pitää entisen elämänsä visusti omana tietonaan.

Kun kylään muualta muuttaneen Sally Palmerin mädäntynyt ruumis löydetään Manhamin soisesta maastosta, Hunterin on pakko palata kuolleiden pariin. Tutkintaa johtava komisario Mackenzie saa tietää Hunterin erikoisesta taustasta ja vaatii tätä auttamaan tapauksen tutkinnassa. Käy ilmi, että Palmeria ei ole murhattu heti katoamisensa jälkeen, vaan pidetty ensin vangittuna kolme päivää. Kun toinenkin nainen katoaa, kyläläiset valtaa paniikki: heidän keskuudessaan elää sarjamurhaaja, joka ei tunne armoa.

Kuoleman anatomia on piinaavan jännittävä kirja, jonka lukeminen on paikoitellen lähes tuskallista. Se on myös erittäin koukuttava: valvoin kokonaisen yön kirjan parissa, kun en malttanut lopettaa lukemista. Beckett rakentaa jännitystä taidokkaasti ja viittaa usein tuleviin tapahtumiin pahaenteisen vihjailevasti. Loppupuolella uskottavuuden rajoja koetellaan, mutta käänteet ovat kutkuttavia. Karmeuksilla mässäilykin tuntuu lopulta perustellulta.

Beckettin kirjoitustyyli on turhankin perusteellinen ja yli 400-sivuinen kirja olisi saattanut hyötyä tiivistämisestä. Päähenkilön sisäisen maailman kuvailuun sisältyy paljon toistoa ja itsestäänselvyyksiä, joita olisi voinut reippaasti karsia. Myös loppua venytetään liikaa, vaikka se tarjoaakin yllätyksiä yllätysten perään. Kimmo Liljan suomennoksessa on kiireen tuntu, ja runsas kirjoitus- tai ladontavirheiden määrä häiritsee.

Kaiken kaikkiaan Kuoleman anatomia onnistuu kuitenkin muussakin kuin pelottelussa. Beckettin tarkasti havainnoiva kirjoitustyyli tekee henkilöistä ympäristöineen eläviä, ja enimmäkseen minä-muodossa kerrotussa tarinassa pohditaan myös syvällisemmin elämää ja kuolemaa. Tunteiden, kuten pelon ja epätoivon, kuvaus on eläytynyttä. Romantiikkaakin on tarjolla: päähenkilön pitkä toipuminen kokemastaan menetyksestä ja uusi rakastuminen kuvataan hyvin todentuntuisesti.

Simon Beckett on freelance-toimittaja, joka on työskennellyt myös remonttimiehenä ja opettajana. Englantia pääaineenaan opiskelleen Beckettin kirjoja on käännetty yli 20 kielelle. Idean David Hunterin hahmoon Beckett sai vieraillessaan Yhdysvaltojen Tennesseessä toimivassa Forensic Academyssä, jota kutsutaan myös Body Farmiksi. Oikeusantropologi Bill Bassin perustamassa koulutuskeskuksessa rikospaikkatutkijat opiskelevat hajoamisprosesseja ja kuolinaikojen määrittelyä. Opetusmateriaaleina käytetään oikeita ihmisruumiita.

Kirjailijan kuva: simonbeckett.com

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Quiche of Death

M.C. Beatonin Agatha Raisin-kirjasarja on täydellinen löytö kodikkaan ja hauskan cozy mysteryn ystäville. Sarjan aloittavassa Agatha Raisin and the Quiche of Death-kirjassa (1992) rouva Raisin myy menestyvän pr-firmansa Lontoossa ja ostaa talon Cotswoldista, pienestä Carselyn kylästä. Haaveissa siintää seesteinen elämä idyllisellä maaseudulla.

Kaikki lähtee kuitenkin menemään pieleen heti. Agatha hakee kyläläisten hyväksyntää osallistumalla leivontakilpailuun, mutta kilpailun tuomari pääsee hengestään syötyään Agathan pinaattipiirakkaa. Käy ilmi, että Agatha on huijannut ja ostanut myrkyllisen piirakkansa lontoolaisesta leipomosta. Vaikka tapausta pidetään onnettomuutena, Agathan oltavat kylässä käyvät tukaliksi.

Agatha päättää myydä talonsa ja palata takaisin Lontooseen häntä koipien välissä. Ensin hän haluaa kuitenkin selvittää, oliko kyseessä todella onnettomuus vai halusiko joku saada tuomarina toimineen herra Cummings-Brownen hengiltä.

M.C. Beatonin sankaritar on riemastuttavan ristiriitainen hahmo. Hän on röyhkeä ja puhuu epäkohteliaasti töksäytellen tai komennellen. Kuitenkin hän on myös sympaattinen ja hyvin inhimillinen lapsellisessa huomionkipeydessään ja hupsuudessaan. Beaton kuvaa Agathan yksinäisyyttä koskettavasti ja tuo siihen helpotusta ystävällisten kyläläisten muodossa, sortumatta kuitenkaan idealisoimaan tiivistä kyläyhteisöä tai maalaiselämää ylipäätään.

Whodunnit-mielessä sarjan aloittava teos ei ole järin omaperäinen tai jännittävä, mutta kerronta on sujuvaa ja viihdyttävää kautta linjan. Beatonin humoristinen tyyli tekee henkilöistä hyvin eläviä. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, joka on pyörinyt Suomenkin televisiossa vuosikaudet. Toisaalta Agatha Raisin toilailuineen muistuttaa myös keski-ikäistä Bridget Jonesia.

M.C. Beaton on yksi kirjailija Marion Chesneyn (s. 1936) monista pseudonyymeista. Skotlantilainen Chesney on työskennellyt mm. Glasgowlaisen kirjakaupan sisäänostajana, teatterikriitikkona ja toimittajana. Kirjailijana Chesney on uskomattoman tuottelias: 70-luvun lopulta lähtien hän on julkaissut satakunta kirjaa eri salanimillä. Agatha Raisinin tavoin Chesney omistaa talon Cotswoldissa.

M.C. Beatonin kirjoja ei ole suomennettu, mutta ne ovat varsin helppolukuisia englanniksikin. Agatha Raisin-sarjan parikymmentä teosta ovat vastikään ilmestyneet uusina pokkaripainoksina, joiden kansikuvat ovat cozy mystery-genrelle sopivasti syötävän herkullisia.

Komisario Lynley, kaudet 5 ja 6 | DVD

Katselin tässä päivänä muutamana BBC:n Komisario Lynley -sarjan viidennen ja kuudennen tuotantokauden. Vuonna 2007 valmistunut kuudes tuotantokausi jää näillä näkymin sarjan viimeiseksi. Ensimmäisen kerran Thomas "Tommy" Lynley (Nathaniel Parker) ja hänen parinsa Barbara Havers (Sharon Small) ratkoivat rikoksia televisiossa vuonna 2001.

Komisario Lynley perustuu väljästi yhdysvaltalaisen Elizabeth Georgen kirjoihin, ja sen punainen lanka on päähenkilöiden välille syntyvä, luokka- ja sukupuolirajat ylittävä ystävyys. Varakas ja sivistynyt Lynley kuuluu vanhaan aristokratiaan, maanläheisen Haversin tausta on työväenluokkainen.

Alussa työparilla on monenlaisia ennakkoluuloja ylitettävänään, mutta vähitellen he oppivat arvostamaan toisiaan ja osoittavat tosi paikan tullen suurta lojaalisuutta toinen toisilleen. Romanttisesta jännitteestä pääparin välillä annetaan varovaisia viitteitä pitkin sarjaa, mutta suhde pysyy täysin platonisena loppuun asti. Ystävyydestään huolimatta Lynley ja Havers ovat ennen kaikkea työpari, ja Havers puhuttelee esimiestään aina kunnioittavasti sir-etuliitteellä.

Viidennen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Lynley on poissa pelistä poliisivoimien sisäisen tutkinnan takia, ja Havers työskentelee uuden naispuolisen pomon alaisuudessa. Lynleykin on kuvioissa mukana, mutta ei komisarion ominaisuudessa. Toisessa jaksossa tuttu parivaljakko on koossa jälleen. Viidennen tuotantokauden paras ja ylivoimaisesti jännittävin jakso on Chinese Walls, jonka aloittava karmiva takaa-ajokohtaus välähtää äkkiarvaamatta ruutuun tasaisin väliajoin ja onnistuu säikäyttämään joka kerta.

Vain kaksiosaisen kuudennen tuotantokauden alussa Lynley ja Havers joutuvat toistamiseen erilleen toisistaan. Vitoskauden dramaattisen päätöksen seurauksena Lynley ottaa virkavapaata, tissuttelee surkeana kotonaan ja päätyy kaiken lisäksi murhatutkimuksen pääepäillyksi. Kun tarpeettoman kovaotteinen komisario Tate (Fitz ratkaisee -sarjan Jane Penhaligonina tutuksi tullut Geraldine Somerville) yrittää saada Lynleyn vankilaan, sarjan uskottavuus on jälleen kerran koetuksella. Myös jakson loppuratkaisussa on nielemistä.

Koko sarjan päättävä Know Thine Enemy-jakso on kuitenkin yksi sarjan parhaista, siitäkin huolimatta että murhaajan henkilöllisyys selviää jo alkumetreillä. Lynleyn ja Haversin yksityiselämää jakso valaisee niukasti; huomio on lähes kokonaan rikoksen selvittelyssä. Luulen, että päätös sarjan lopettamisesta on tehty vasta jakson valmistumisen jälkeen.

Komisario Lynley sijoittuu jännittävyysasteeltaan jonnekin Epäilyksen polttopisteen ja Midsomerin murhien väliin. Televisiossa Lynleytä ei Komisario Morsen tavoin voisi sijoittaa sunnuntai-iltapäiviin, mutta ei sen takia yöuniaankaan menetä.

Parhaat brittisarjat (Prime Suspect, Cracker) tonkivat pahuuden syövereitä pelottavan kekseliäästi mutta silti realistisesti, yhteiskunnallisen ja psykologisen uskottavuutensa säilyttäen. Komisario Lynleyn tavoitteet eivät ole yhtä kunnianhimoiset. Sarja tyytyy viihdyttämään, oikoo välillä mutkissa ja vaihtaa saippuasarjamaiseen tapaan keskeisen henkilön näyttelijää (Lynleyn vaimo Helen), jos tarve vaatii.

Heikoimmillaan Komisario Lynley on haukotuttanut, tuntunut sekavalta ja sortunut täydellisiin epäuskottavuuksiin rikostutkinnan kuvaamisessa. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin sujuvaa ja jännittävää poliisiviihdettä, jota jää kaipaamaan lisää. Sharon Smallin sympaattinen ja herkkä Havers voisi saada oman sarjan; niin usein hän on Komisario Lynleyn jaksoissa varastanut shown nimiosan esittäjältä.

Rebecca Tope: Fear in the Cotswolds

Loppuvuodesta 2009 ilmestynyt Fear in the Cotswolds on jo seitsemäs Rebecca Topen Cotswoldin maaseudulle sijoittuva dekkari, mutta ensimmäinen lukemani ja ainoa joka löytyy Helsingin kaupunginkirjastosta.

Päähenkilö on nelikymppinen lomittaja/harrastelijaetsivä Thea Osborne, joka ottaa vastaan kuukauden pestin syrjäisessä Hampnettin kylässä: koiran, kissan, aasin ja kanien omistaja lähtee lomalle Kanariansaarille ja eläimet jäävät Thean hoitoon. Poikkeuksellisen talvinen sää koettelee seutua ja Thea eläimineen joutuu lumen saartamaksi. Sitten lumesta löytyy ruumis, ja ennen pitkää toinenkin.

Lukija on enimmäkseen kaksin Thean, hänen ajatustensa ja pelkojensa kanssa, ja lähes 400-sivuisen romaanin aikana huomaa toistuvasti kaipaavansa muuta seuraa. Dekkariksi kirjassa on liian vähän dialogia ja sivuhenkilöitä, joiden osuutta kuolemantapauksiin lukija voisi arvuutella.

Thean pelkoon syrjäisellä tilalla on helppo samastua, joskin se tuntuu epäuskottavalta; herää kysymys, miten noin säikky ihminen voi toimia lomittajana maaseudulla ja sekaantua vielä toistuvasti murhatutkimuksiin? Päähenkilön ihmissuhdepohdiskelut liittyvät kirjasarjan aikaisempiin osiin siinä määrin, että uudelle lukijalle ne eivät avaudu kovin kiinnostavina.

Eläimet ovat lähes ihmisten veroisia henkilöhahmoja kirjassa ja parhaimmillaan Tope onkin niiden kuvaajana. Dekkarina Fear in the Cotswolds on kuitenkin pitkäpiimäinen: juoni laahaa paikallaan ja lomittajan päivittäisten rutiinien toistuva, huolellinen kuvailu alkaa turhauttaa. Päähenkilö ei ole riittävän sympaattinen eikä kiinnostava kannattelemaan niin suurta osaa kirjasta yksin.

Tiivistämällä kirjasta saisi ihan toimivan filmatisoinnin televisioon, alkuillan brittidekkaripaikalle. Toivottavasti BBC keksii tehdä sen.