Andrea Camilleri: The Patience of the Spider

Andrea Camillerin kahdeksas Montalbano-dekkari The Patience of the Spider (La pazienza del ragno, 2004) eroaa sarjan aikaisemmista osista yhdessä suhteessa: siinä tutkitaan murhan sijaan kidnappausta.

Rounding the Mark-kirjan tapahtumista on kulunut vain pari viikkoa, ja Montalbano on vasta toipumassa niistä. Kun nuori tyttö kidnapataan, Montalbano kutsutaan sairaslomalta takaisin töihin; ei kuitenkaan johtamaan tutkintaa vaan avustamaan siitä vastaavaa komisario Minutoloa.

Tapauksesta tekee oudon se, että kaapatun tytön vanhemmilla ei ole rahaa, mikä on yleisesti tiedossa. Lisäksi tytön äiti on kuolemaisillaan vaikeaan psykosomaattiseen sairauteen. Vakava masennus on saanut naisen menettämään elämänhalunsa ja -voimansa ennenaikaisesti, ja hän kuihtuu hoidosta huolimatta pois.

Kidnappaajien on täytynyt tuntea perheen taloudellinen tilanne, joten miten he kuvittelevat tytön isän pystyvän maksamaan vaaditut lunnaat? Montalbanon omat visiot ja päättelyketjut poikkeavat jälleen kerran virallisen tutkinnan linjasta ja median tekemistä johtopäätöksistä. Lopullisesti totuus näyttäytyy komisariolle hänen tarkastellessaan hämähäkin taidokasta verkkoa kotitalonsa verannalla.

The Patience of the Spider ei lukeudu sarjan jännittävimpiin eikä hauskimpiin kirjoihin. Se on kuitenkin kelpo mysteeri ja viihdyttävä lukukokemus, kuten kaikki Camillerit. Kritiikin terävin kärki kohdistuu taas Silvio Berlusconin ja hänen Forza Italia-puolueensa rikollisuutta suosivaan hallintoon, joskin Camilleri varoo mainitsemasta pääministeriä tai tämän puoluetta nimeltä. Catarellan ja Adelinan puhuma sisilian murre kääntyy riemastuttavan hauskasti englanniksi Stephen Sartarellin kekseliäässä käännöksessä.

Andrea Camilleri: Rounding the Mark

Komisario Montalbano tuntee voimatonta raivoa maailman pahuuden, poliisin korruptuneisuuden ja Italian uuden, sensuuria harjoittavan oikeistohallituksen edessä. Montalbano on jo päättänyt irtisanoutua virastaan, kun hänen tiensä risteävät pienen afrikkalaispojan kanssa, joka on tuotu satojen muiden laittomien siirtolaisten mukana Välimeren yli Sisilian rannikolle.

Komisarion ja pojan lyhyt kohtaaminen ei jätä Montalbanoa rauhaan, ja hänen pahat aavistuksensa käyvät toteen, kun poika löytyy kuolleena tienposkesta. Montalbanon soimaava omatunto vaatii pojan kohtalon selvittämistä ja syyllisten rankaisemista.

Aamu-uinnillaan Montalbano törmää meressä ajelehtivaan ruumiiseen, joka on rapujen tunnistamattomaksi kaluama. Miehen henkilöllisyys selviää vasta, kun komisarion ruotsalainen ystävätär Ingrid tulee mukaan kuvioihin. Kuten arvata saattaa, merestä löytyneen miehen ja afrikkalaispojan tarinatkin risteävät lopulta.

Andrea Camillerin seitsemäs Montalbano-dekkari Rounding the Mark (Il giro di boa, 2003) liikkuu järjestäytyneen rikollisuuden, ihmiskaupan ja laittomien siirtolaisten ammattimaisen salakuljetuksen karussa maailmassa. Kokonaistilanteen toivottomuudesta huolimatta Montalbano yltää taas melkoisiin urotekoihin suuttumuksensa ja oikeudentajunsa ajamana. Komisarion sydäntä koetellaankin kirjassa niin symbolisesti kuin fyysisestikin.

Vaikka kirjan aihepiiri on synkkä, kerronta on totuttuun tapaan huumorilla höystettyä. Camilleri kirjoittaa tavattoman vetävästi ja viihdyttävästi. Kirjailija on dialogin mestari, mutta myös Montalbanon yksinäisten kamppailujen, niin sisäisten kuin ulkoistenkin, kuvaukset ovat vangitsevia.

Sarjan edellinen osa ilmestyi suomeksi maaliskuussa, joten Rounding the Markin suomentamista saataneen odottaa pari vuotta. En suosittele odottamaan, vaan tarttumaan Camillerin luottokääntäjän Stephen Sartarellin erinomaisiin englanninnoksiin.

Andrea Camilleri: The Scent of the Night

The Scent of the Night (L’odore della notte, 2001) on italialaisen Andrea Camillerin kuudes Sisiliaan sijoittuva dekkari, jonka päähenkilönä ärhentelee temperamenttinen komisario Salvo Montalbano.

Liikemies Emanuele Gargano on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Garganon mukana ovat hävinneet satojen hyväuskoisten sijoittajien rahat. Petoksen tutkinta ei kuulu Montalbanolle ja koko juttu on jo kuivumassa kasaan, kun omia johtolankojaan seurannut komisario löytää kuin ihmeen kaupalla Garganolle työskennelleen miehen ruumiin. Tapahtumien kulku alkaa vähitellen hahmottua Montalbanolle, mutta lopullisesti arvoitus ratkeaa vasta, kun hän antautuu fiktion vietäväksi.

Huumori on tärkeä ainesosa Camillerin menestysreseptissä ja The Scent of the Nightissa Montalbanon hahmo on selvästi koomisempi kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Kirja onkin erittäin hauska ja viihdyttävä, joskin lievä karikatyyrimäisyys saattaa vaivata Montalbanon hyvin tuntevia lukijoita kirjan alkupuolella. Tutut, melankoliset sävyt tulevat mukaan kerrontaan vähitellen.

Kirjassa on paljon viittauksia sarjan aikaisempiin osiin ja niissä esiintyneisiin henkilöihin. Vanheneminen pelottaa ikääntyvää komisariota ja saa hänet jälleen kerran reflektoimaan suhdettaan pohjoisessa asuvaan naisystäväänsä Liviaan. Tunisialaispoika Francois, jonka Montalbano ja Livia halusivat adoptoida Eväsvoro-kirjassa, alkaa lähestyä teini-ikää. Rouva Clementina Vasile Cozzo auttaa jo kolmannen kerran Montalbanoa rikoksen ratkomisessa. Ja Montalbanon rakas oliivipuu, joka sekin on ollut kuin yksi henkilöistä, saa brutaalilla tavalla surmansa, mikä yllyttää komisarion ennennäkemättömään vandalismiin.

Jännityksen osalta lähes kaikki paukut on säästetty loppuun. Montalbano huomaa kauhukseen elävänsä todeksi William Faulknerin novellia Ruusu Emilylle. Psyko-henkinen loppuratkaisu on kammottavinta Camilleria.

The Scent of the Night julkaistaan maaliskuussa 2010 WSOY:n Sapo-sarjassa suomennettuna nimellä Yön tuoksu.

Kodikas mysteeri?

Meni vuosia, etten juurikaan lukenut dekkareita. Se johtui siitä, että kaikki lukemani dekkarit veivät minulta yöunet ja saivat minut pelkäämään sarjamurhaajia jopa kesämökin huussissa. Patricia Cornwellin lukeminen tarjosi kyllä hyytävää jännitystä, mutta pienempikin annos olisi riittänyt. Halusin ruokkia päättelykykyäni enkä irrationaalisia pelkojani. Aloin myös epäillä väkivallasta ja julmuudesta lukemisen terveellisyyttä mielelle. Patologit saivat siis jäädä.

Toiminnalliset trillerit jätän suosiolla muille (miehille?). En myöskään koskaan ole innostunut synkkämielisestä psykologisesta jännityksestä, jota etenkin Pohjoismaissa harrastetaan. Jos kirjan nimi on "Kosto", Syyllisyys", "Piina" tai "Häpeä", se ei vain houkuttele. Näistä teemoista luen mieluummin rivien välistä, mikä tarkoittaa yleensä hakeutumista dekkari-genren ulkopuolelle, kaunokirjallisuuden muihin maisemiin.

Agatha Christien kirjat olivat sopivan epäpelottavia minulle jo lapsena, ja luen niitä edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisesti dekkarin uusi tuleminen elämääni liittyy ns. cozy mystery -genren löytämiseen. Sille löytyy netistä useita määritelmiä. Usein sillä viitataan Christien ja muiden 1900-luvun alkupuoliskon (ns. salapoliisiromaanin kulta-aika) dekkaristien hengessä kirjoitettuun jännityskirjallisuuteen, jossa ratkotaan murhamysteeriä. Painopiste on siis sen selvittämisessä, kuka teki murhan. Lukijaa johdetaan taidokkaasti harhaan ja loppuratkaisun on oltava yllätyksellinen mutta looginen.

Usein cozy mysteryn päähenkilö on nainen, joka ratkoo rikoksia älynsä, elämänkokemuksensa ja sosiaalisten suhteidensa avulla. Hän ei siis ole poliisi, vaan korkeintaan harrastelijaetsivä. Hänellä on psykologista silmää ja usein myös asiantuntemusta joltakin alalta. Sivuhenkilöissä on yleensä poliiseja tai muita ammattilaisia, joiden avulla päähenkilö saa tarvitsemaansa tietoa palapelin kokoamiseen. Väkivalta ei ole raakaa tai sitä kuvaillaan säästeliäästi, ja usein tarinassa on mukana aimo annos huumoria.

Itse lisäisin vielä muutamia olennaisia seikkoja cozyn määritelmään. Parhaissa kirjoissa ympäristö on kuvattu niin vivahteikkaasti, että kirja suorastaan tuoksuu ja maistuu siinä nautituille teekupposille ja herkullisille aterioille. Tapahtumapaikka voi olla kodikas pikkukylä tai värikäs suurkaupunki; yksityiskohtien tarkka kuvailu auttaa lukijaa kotiutumaan ympäristöön. Arkisen elämän tapahtumat, kuten ateriointi tai ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket tarjoavat turvallisia suvantopaikkoja jännityksen lomaan. Ruoalla, sen valmistamisella ja nauttimisella herkutellaan. Lukija viihtyy kodikkaan mysteerin maailmassa.

Kirjoissa on yleensä muutamia sivuhenkilöitä, joiden luotettavuutta ei kyseenalaisteta: ihan kuka tahansa ei siis voi olla murhaaja, vaan päähenkilöllä on myös luottohenkilöitä, joita ei tarvitse epäillä. Cozy mysteryssä asetetaan tietyt raamit, joissa lukija voi olettaa pysyttävän. Maailma ei näyttäydy täydellisen mielivaltaisena (vaikka se sitä todellisuudessa olisikin), vaan pahat teot asetetaan kontekstiin, jossa on myös pysyviä ja turvallisia elementtejä. Näitä voidaan etenkin kirjan loppumetreillä hiukan horjuttaa, mutta lopulta järjestys aina palautuu. Ja välillä nautitaan kuppi teetä. Tai lasi viiniä, ehkä jopa viskipaukku -päähenkilön karaktääristä riippuen.

Agatha Christien neiti Marple on cozy mysterylle tyypillinen päähenkilö ja yksi genren alullepanijoista. M.C. Beatonin Agatha Raisin on hyvä esimerkki hieman nuoremmasta sankarittaresta. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswea en aivan laskisi tähän kategoriaan, vaikka kirjoissa juodaankin Rooibos-teetä litrakaupalla. Ramotswe ei yleensä selvitä murhia, vaan vähemmän raskauttavia rikoksia, jotka eivät aina ole rikoksia lainkaan. Arvoitukset jäävät myös usein McCall Smithin kirjoissa taka-alalle, ja päähenkilöiden edesottamukset sekä erilaiset eettiset pohdinnat vievät kerrontaa eteenpäin.

Minusta cozy mysteryn tärkeimmät tunnusmerkit täyttävän dekkarin päähenkilö voi kuitenkin aivan hyvin olla mies ja poliisi. Louise Pennyn kirjojen montrealilainen ylikomisario Armand Gamache omaa kaikki genren päähenkilöille tyypilliset avut, vaikka onkin ammattilainen ja herrashenkilö. Pennyn kirjat sijoittuvat pieneen kanadalaiseen Three Pinesin kylään, ja monet kylän asukkaista ovat lähes Gamachen veroisia päähenkilöitä. Ensimmäisessä kolmen männyn kylän mysteerissä Gamachen nimi taidettiin mainita ensimmäisen kerran vasta lähempänä sivua sata.

Kodikkaat murhamysteerit (mikä groteskin paradoksaalinen termi!) ovat tätä nykyä kuitenkin vain yksi kiinnostukseni kohteista dekkareiden ihmemaassa. Niin sanotussa monikulttuurisessa dekkarissa on samoja piirteitä erityisesti ympäristön kuvailun osalta, hyvänä esimerkkinä Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Aasiaan, Turkkiin tai Kreikkaan sijoittuvat, usein poliisivetoiset dekkarit vievät tehokkaasti pois Suomen talvesta ja tarjoavat jännityksen ja aivovoimistelun lisäksi kiehtovan kulttuuriympäristön tapoineen, tuoksuineen ja maisemineen. Yksi suosikkikohteistani on Italiassa: Andrea Camillerin sympaattisen komisario Montalbanon mukana reissaan aurinkoisessa Sisiliassa, kuvitteellinen Vigatan kaupunki tukikohtanani.