Peter James: Kuolema katsoo kohti

Minerva Kustannukselta juuri ilmestynyt Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead, 2006) on toinen osa Peter Jamesin Brightoniin sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka aloitti viime vuonna suomennettu Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple, 2005). Sarjassa seurataan nelikymppisen ylikomisario Roy Gracen murhatutkimuksia Brighton & Hoven merenrantakaupungissa.

Kuolema katsoo kohti sukeltaa internetin ja ihmismielen pimeälle puolelle. Yrittäjä ja perheenisä Tom Bryce löytää junasta CD-levyn ja vie sen kotiinsa. Levylle on taltioitu nuoren naisen raaka murha. Tom ymmärtää pian nähneensä jotain, mikä saattaa hänen koko perheensä vaaraan.

Kun Brightonista löydetään pahoin silvottu naisen ruumis, Sussexin poliisi alkaa tutkia murhaa, jonka silminnäkijä Tom mahdollisesti on. Tomin vaimo Kellie tilailee päivät pitkät tavaraa eBaysta ja turruttaa itseään vodkalla. Onko Kellie murhia tehtailevan ja videoivan liigan seuraava uhri?

Molemmat Peter Jamesin jo suomennetut Roy Grace-dekkarit ovat koukuttavia jännitysromaaneja, joiden keskeinen kysymys ei ole kuka vaan mitä. Kirjat tarjoavat kiitettävästi käänteitä myös perinteisempien whodunnit-mysteerien ystäville, mutta mitään jymy-yllätystä à la Simon Beckett ei loppumetreillä ole luvassa.

James ei kaihda raakoja yksityiskohtia, mutta hänen kirjansa eivät ole samalla tavalla piinaavia ja pelottavia kuin Beckettin teokset. Kamaluuksien vastapainoksi James tarjoilee ihmissuhteita, huumoria ja arkisen poliisityön kuvailua. Realistisen rajoissa pysyttelevä kerronta etenee sujuvasti, ja juonta eteenpäin vievät nytkähdykset ja taustoittavat suvantokohdat vuorottelevat keskenään rytmikkäästi.

Päähenkilö Roy Grace on monien fiktiivisten kollegojensa tapaan työnarkomaani, jolle maistuu viski ja roskaruoka. Gracen erikoispiirre on hänen uskonsa henkimaailmaan: ylikomisario konsultoi säännöllisesti meedioita tutkimuksissaan, mikä häiritsee hänen esimiehiään ja huvittaa mediaa.

Gracen vaimo Sandy on kadonnut lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, eikä Grace tiedä, onko Sandy elossa vai kuollut. Grace ei ole tapaillut ketään vaimonsa katoamisen jälkeen, mutta ruumishuoneella työskentelevä Cleo saa hänet virkoamaan horroksestaan. Uskallan veikata, että Sandykin ilmestyy vielä kuvioihin, tavalla tai toisella.

Päähenkilö Gracen lisäksi kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä. Niin uhrien kuin tekijöidenkin tekemisiä seurataan omissa luvuissaan. Kerronta ei ole täysin lineaarista, mutta linjakasta ja loogista se on. Loppuratkaisuissaan James suosii pitkitettyjä takaa-ajo- ja toimintakohtauksia. Niiden sijaan hänen soisi uhraavan enemmän rivejä henkilöidensä tarinoiden päättelyyn.

Tuomio: Aion ehdottomasti lukea Roy Grace-sarjaa ainakin sitä mukaa kuin sitä suomennetaan. Alkukielellä sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy toukokuussa. Kirjoista on tiettävästi tekeillä myös TV-sarja.

Katherine Hall Page: The Body in the Sleigh

Yhdysvaltalaisen Katherine Hall Pagen The Body in the Sleigh (2009) on jo kahdeksastoista Faith Fairchildista ja hänen perheestään kertova romaani, mutta ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen lukemani. Viimeinen siksi, että kirja ei missään vaiheessa napannut kunnolla mukaansa.

Alun perin tartuin kirjaan joulun alla. Etsiskelin vuodenaikaan sopivaa, mieluiten jouluista dekkaria luettavakseni, ja kiinnostuin Hall Pagen uutuudesta, koska kirjailijan 15. Faith Fairchild-dekkari oli voittanut arvostetun Agatha Awardin. Viime vuosina Agatha Award on mennyt järjestään kanadalaiselle Louise Pennylle, jonka dekkarit ovat suosikkilistani kärjessä.

Hall Pagen kirja ei kuitenkaan ottanut luistaakseen joulunpyhinä, joten palasin siihen vasta nyt keväämmällä. Kirjan päähenkilö on pastorin vaimo Faith Fairchild, joka lähtee sydänleikkauksesta toipuvan miehensä ja kahden lapsensa kanssa joulunviettoon Sanperen saarelle. Saari sijaitsee Mainen osavaltiossa ja Fairchildeilla on siellä talo (tai suomalaisittain mökki).

Sanperella asuu myös Mary Bethany-niminen vanhapiika, joka on omistautunut vuohilleen. Jouluaattona Mary löytää tallistaan pienen vauvan, jonka kantokoppaan on kätketty tukku rahaa ja nimetön kirje. Kirjeessä Maryä kehotetaan kasvattamaan Christopherista kunnon mies. Hämmentynyt Mary soittaa Faithin hätiin, ja yhdessä naiset yrittävät selvittää vauvan äidin henkilöllisyyden.

Kirjan toinen juonilinja lähtee siitä, kun Faith löytää reestä kuolleen tytön, joka osoittautuu saarella asuneeksi Norah Taftiksi. Norah on kuollut huumeiden yliannostukseen, mutta kyseessä ei ole vahinko vaan murha. Fairchildien perhetuttavien poika viedään tapauksen tiimoilta kuulusteltavaksi, mutta hän suostuu uskoutumaan asiassa vain Faithin pastori-miehelle. Lopulta juonilinjat kietoutuvat väljästi yhteen.

Hall Pagella on sekä psykologista että yhteiskunnallista yritystä, mutta paikoin lipsahdetaan paatoksen puolelle. Kirjassa on myös pari psykologisesti täysin epäuskottavaa sivuhenkilöä. Päähenkilöt ovat liiankin tavallisia ja mitäänsanomattomia. Maryn ja tallista löytyneen Christopherin nimet viittaavat tietysti Raamattuun ja jouluevankeliumiin, mutta haettu intertekstuaalisuus jää päälleliimatuksi.

Tuomio: Jännäriksi The Body in the Sleigh on aivan liian laahaava ja yllätyksetön. Todella viihdyttäväksi cozy mysteryksi siinä on liian vähän kodikkuutta ja huumoria. Kirja ei ole huono, mutta sovinnainen ja vähän tylsäkin se on.

Midsomerin murhat, kaudet 1-6 | DVD

Olen katsonut talven mittaan Midsomerin murhien kuusi ensimmäistä tuotantokautta. Caroline Grahamin kirjoihin pohjautuvaa sarjaa alettiin tehdä Iso-Britanniassa vuonna 1996 ja sitä ei näköjään osata lopettaa, vaikka päähenkilöä alusta asti esittänyt John Nettles jäi viime vuonna pois sarjasta. Monet muistavat Nettlesin jo Jerseyn saarelle sijoittuneesta Bergerac-rikossarjasta (1981-1991).

Bergeracia huomattavasti lupsakampi Midsomerin murhat sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jonka idyllisissä pikkukylissä tapahtuvien murhien selvittely on ylikomisario Tom Barnabyn (Nettles) vastuulla. Kuuden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa Barnabyn apuna on ennakkoluuloinen ja korostetun homofobinen ylikonstaapeli Gavin Troy (Daniel Casey). Seitsemännen kauden alussa Troy ylennetään ja Barnaby saa uuden alaisen.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Barnabyn Joyce-vaimo (Jane Wymark) sekä parin aikuinen tytär Cully (Laura Howard). Sarjan alkupuolella Cully tekee uraa näyttelijänä, mutta pikkuhiljaa hän alkaa tehdä jos jonkinlaisia hanttihommia Midsomerin alueella. Cullylla ja Troylla on aika ajoin pientä vipinää, mutta suhde ei koskaan kehity ystävyyttä pitemmälle.

Barnabyn ja Troyn suhde sen sijaan kehittyy kokeneen ja kokemattoman poliisin opettaja-oppilas-suhteesta lähes tasa-arvoiseksi työtoveruudeksi, vähän samaan tapaan kuin Morsen ja Lewisin suhde Ylikomisario Morse-sarjassa. Lewisin tavoin myös Troy vaikuttaa pitkään vähän yksinkertaiselta ja hölmöltäkin, mutta pikkuhiljaa mies saa hoksottimensa toimimaan.

Midsomerissa on lähes aina kesä, ja hyvin hoidettujen puutarhojen kukkaloisto hivelee silmää. Eri puolilla Englantia kuvatun sarjan miljöökuvaus on cozy mystery-dekkarigenrestä tuttua. Kodikkaissa maalaiskylissä asustaa toimeliasta väkeä, joka puuhastelee jos jonkinlaisen järjestö- tai harrastustoiminnan parissa. Tapahtumia, myyjäisiä ja erilaisia mittelöitä järjestetään tuon tuosta.

Kulissien takaiset intohimot johtavat kuitenkin rikoksiin, jotka tuovat kyläyhteisöjen vaiettuja salaisuuksia päivänvaloon. Usein Midsomerin murhamysteerit liittyvät tavalla tai toisella kulttuurin ja taiteen maailmaan: teatteriin, musiikkiin, kirjallisuuteen tai vaikkapa akvarellimaalaukseen.

Useimpien englantilaisten poliisisarjojen tapaan Midsomerin murhien jaksot ovat vaihtuvien käsikirjoittajien kynäilemiä. Joitakin jaksoja vaivaa sekavuus, toisia tylsyys. Enimmäkseen sarja on kuitenkin nautinnollista seurattavaa rikosromaanin kultakauden peribrittiläisessä hengessä.

Tärppeinä viisi jaksoa vuosilta 1997-2003:

The Killings at Badger's Drift (kausi 1)
Caroline Grahamin ensimmäiseen Barnaby-kirjaan perustuvassa pilottijaksossa esiintyvät eksentriset äiti ja poika, Iris ja Dennis Rainbird, ovat sarjan monista omituisista henkilöhahmoista ehkä omituisimmat.

Written in Blood (kausi 1)
Midsomer Worthyn kirjoittapiiri kutsuu vieraakseen kuuluisan kirjailijan yhden jäsenensä vastustelusta huolimatta. Grahamin neljänteen Barnaby-kirjaan perustuva jakso on yksi koko sarjan jännittävimmistä.

Death's Shadow (kausi 2)
Barnabyn ja hänen vaimonsa Joycen on tarkoitus juhlia 25-vuotishääpäiväänsä uusimalla vihkivalansa Badger's Driftin kirkossa, mutta eiköhän kylässä ala tapahtua murhia, joiden vuoksi suunnitelmat sotkeutuvat. Jakson rikosjuoni on harvinaisen hieno.

Death & Dreams (kausi 6)
Mieleenpainuva jakso mielisairaalamiljöön ja psykologisesti kammottavan juonensa vuoksi. Sekä tietysti siksi, että Cully ja Troy vihdoin suutelevat. Palatakseen sen jälkeen takaisin ystäviksi, ilman mitään selityksiä.

A Tale of Two Hamlets (kausi 6)
Kahden kylän keskinäisestä kilpailusta ja nahistelusta kertova jakso on siitä poikkeuksellinen, että siinä esiintyy myös hiukan ränsistyneempi, ei-niin-idyllinen kyläpahanen, nimeltään Lower Warden.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ruotsalaisen Ann Rosmanin esikoisromaani Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, 2009) on leppoisa murhamysteeri heikkohermoisille ja miksei vähän karaistuneemmillekin dekkarinystäville.

Rosman sijoittaa kirjansa tapahtumat omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin, joka sijaitsee Ruotsin länsirannikolla, tunnin ajomatkan päässä Göteborgista. Kirjan keskushenkilö on göteborgilainen poliisi Karin Adler, joka tekee eroa merimies-kihlatustaan. Purjehdusta harrastava Karin päätyy asumaan veneeseensä, jonka hän ankkuroi Marstrandin idyllisiin maisemiin.

Kun Marstrandin edustan autiolta majakkasaarelta löytyy maakellariin muurattu ruumis, Karin kollegoineen saa jutun tutkittavakseen. Ruumis osoittautuu 1960-luvulla kadonneeksi Arvid Stiernkvistiksi, jonka oli oletettu hukkuneen purjehdusonnettomuudessa.

Kellarista löytynyt vihkisormus johdattaa Karinin Arvidin lesken, hienostorouva Siri von Langerin puheille. Von Langerin omituinen käytös ja paikallisten kertomukset saavat Karinin kiinnostumaan Marstrandin vaietusta menneisyydestä, johon liittyy niin natsikytköksiä kuin aviottomia lapsiakin.

Rosman kuljettaa kahta aikatasoa rinnakkain. Nykyhetkestä tehdään sukelluksia 1960-luvun alkuvuosiin, jolloin Arvid ja Hamneskärin majakkamestarin tytär, Elin Strömmer, rakastuivat. Miten ja miksi Arvid sai surmansa? Entä mitä tapahtui kauniille Elinille?

Teemoja esikoiskirjailija on ahnehtinut teokseensa liikaakin, eivätkä kaikki langat tule solmituiksi tyydyttävällä tavalla. Tästäkin huolimatta Majakkamestarin tytär on mukavan vanhanaikainen, merellinen mysteeri, jossa murhaajan henkilöllisyys on itse asiassa vain yksi arvoitus muiden joukossa.

Kuva: Anette Ericsson.

Ann Rosman (s. 1973) työskenteli IT-konsulttina, kunnes ryhtyi päätoimiseksi dekkarikirjailijaksi. Rosmanin toinen Marstrandiin sijoittuva dekkari, Själakistan, ilmestyi Ruotsissa kesällä 2010. Kirjojen käännösoikeudet on myyty kahdeksaan maahan.

Majakkamestarin tytär ilmestyy suomeksi 22. helmikuuta Bazarin kustantamana.

Miss Marple, kausi 4 | DVD

Agatha Christien rakastetun neiti Marplen uusi TV-tuleminen vuonna 2004 oli melkoinen pettymys ainakin minulle. Marplea 1980- ja 90-luvuilla näytellyt Joan Hickson (1906-1998) oli ollut niin täydellinen valinta maailman tunnetuimman harrastelijaetsivän rooliin, ettei uusissa televisioelokuvissa pääosaa näytelleellä Geraldine McEwanilla (s. 1932) tainnut olla juuri mahdollisuuksia ainakaan minun silmissäni. McEwanin esittämä leikkisä ja ilkikurinen mummeli oli kyllä omalla tavallaan sympaattinen, mutta ei hän Jane Marple ollut. Uusia elokuvia tuntui vaivaavan myös juonellinen sekavuus ja vaikeaselkoisuus. Miljöökuvaus sen sijaan oli nautittavan huolellisesti rakennettua.

En tiedä, pitivätkö sarjan tuottajatkin McEwania sopimattomana Marplen rooliin vai siirtyikö iäkäs näyttelijätär syrjään muista syistä. Niin tai näin, uusien jaksojen neljäs tuotantokausi esitteli jälleen uuden neiti Marplen.  

Julia McKenzien (s. 1941) Marple on huomattavasti lähempänä Hicksonin kuin McEwanin tulkintaa tarkkanäköisestä vanhasta piiasta. Siron ja pikkuruisen Hicksonin Marple oli ehkä hitusen omapäisempi kuin pyylevämmän McKenzien, joka tekee hahmosta hyvin empaattisen ja sydämellisen. Yhteistä molempien näyttelijöiden tulkinnoille ovat harmaan hiirulaismainen olemus sekä hillitty hienotunteisuus, jotka McEwanin Marplelta puuttuivat.

Suomen televisiossa McKenzie on nähty vasta neljässä jaksossa, jotka on julkaistu myös DVD:llä, kuten kaikki Hicksonin ja McEwaninkin tähdittämät elokuvat. Viime vuonna valmistui uusi neljän TV-elokuvan setti, joka nähdään toivon mukaan pian täälläkin.

Yleisradion vuosina 2009-2010 esittämän, DVD:ltä katsomani neljännen tuotantokauden jaksojen nimet ovat Salaperäiset rukiinjyvät, Neiti Pinkertonin salaisuus, Askel tyhjyyteen ja Neiti Marplea ei petetä.

Kaksi ensimmäistä ovat perinteisiä murhamysteerejä, joissa Marplella on apunaan poliisi. Kolmas on tunnelmaltaan tyystin toista maata: Marple selvittää tapausta ilman virkavallan apua synkkien salaisuuksien piinaamassa, syrjäisessä kartanossa, jossa käytetään oopiumia ja tehdään murhia lemmikkikäärmeestä imetyllä myrkyllä. Neljännessä elokuvassa palataan taas tutumpaan asetelmaan.

Christien dekkareista on sovitettu selkeät ja koukuttavat käsikirjoitukset, joiden ansiosta uusimpia Marpleja on helpompi seurata kuin 2000-luvun puolivälissä valmistuneita jaksoja. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti, ja aikaisemmilta tuotantokausilta tuttu, juonikas musiikki toimii entistä paremmin nyt, kun itse Marple ei ole niin eksentrinen.

Julia McKenzie on nappivalinta päärooliin ja sivuosissa nähdään sellaisia tunnettuja brittinäyttelijöitä kuin Brian Cox, Helen Baxendale, Warren Clarke ja Shirley Henderson. Myös Dynastiasta tuttu Joan Collins esiintyy pitkästä aikaa televisiossa, kiristetympänä kuin koskaan.

Julia McKenzie (Jane Marple) ja Joan Collins (Ruth Van Rydock)
televisioelokuvassa Neiti marplea ei petetä (2009).

Komisario Beck tähtäimessä (1976) | DVD

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön luoman komisario Beckin rikoksentäyteistä elämää on seurattu Nelosen torstai-illoissa pitkin syksyä. Syys-lokakuussa esitetyissä Sjöwallin ja Wahlöön romaanien filmatisoinneissa Beckiä näytteli Gösta Ekman. Nyt pyörivät elokuvat eivät perustu kirjailijakaksikon tarinoihin vaan ainoastaan heidän luomiinsa henkilöhahmoihin. Martin Beckiä esittää Peter Haber ja Gunvald Larssonia Mikael Persbrandt.

Nelonen on mainostanut näyttävänsä koko Beck-elokuvien sarjan alusta loppuun, mutta markkinointi on hivenen harhaanjohtavaa. Ennen Gösta Ekmania Beckiä ovat nimittäin näytelleet Keve Hjelm, Walter Matthau ja Carl-Gustav Lindstedt, kukin yhden kerran.

Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) on Ruotsin arvostetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluneen Bo Widerbergin ohjaama ja käsikirjoittama rikoselokuva, joka perustuu Sjöwallin ja Wahlöön samannimiseen romaaniin (1971). Tarina kertoo, että Widerberg oli halunnut koomikkona tunnetun Carl-Gustav Lindstedtin Beckin rooliin nähtyään tämän television keskusteluohjelmassa vakavana. Koomikko ei ollut tiennyt kameroiden jo pyörivän, ja näin ruutuun oli päässyt kuva Lindstedtistä epätavallisen totisena.

Etäisesti Jean Gabinia muistuttavan Lindstedtin Beckissä on komisario Maigretin mieleentuovaa hiljaista pohdiskelevuutta. Sitä on toki Ekmanin ja Haberinkin tulkinnoissa, mutta heihin verrattuna Lindstedtin roolityö on äärimmäisen pelkistetty ja vähäeleinen. Hetkittäin hahmo on tahallisen tai tahattoman koominen, kuten Haberinkin tulkitsemana, mutta myös huumori on hyvin hienovaraista ja liioittelematonta.

Komisario Beck tähtäimessä käynnistyy, kun tukholmalaisessa sairaalassa hoidettava, vakavasti sairas poliisi murhataan raa'asti. Tunnistamattomaksi viillellyllä Nymanilla oli huono maine kollegoidensa keskuudessa, sillä hän ehti syyllistyä lukuisiin laiminlyönteihin ja pahoinpitelyihin pitkän uransa aikana.

Beckin, Lennart Kollbergin (Sven Wollter), Einar Rönnin (Håkan Serner) ja Gunvald Larssonin (Thomas Hellberg) tutkimukset etenevät hitaasti, mutta lopulta Nymanin vuosien varrella haalimien vihamiesten joukosta haravoituu syyllinen. Katkeroitunut tappaja ei kuitenkaan tyydy yhteen uhriin, vaan linnoittautuu Tukholman ydinkeskustassa sijaitsevan kerrostalon katolle ja ampuu kaikki näköpiiriinsä osuvat poliisit.

Alkaa suuroperaatio, jonka aikana sarjatuliaseella räiskivää miestä yritetään taltuttaa niin helikopterista käsin kuin katoilla päivystävien tarkka-ampujien avulla. Myös Beck leikkii sankaria, mutta huonolla menestyksellä.

Widerbergin elokuvan ansiot ovat sen tinkimättömässä realismissa ja illuusiottomuudessa. Poliisit kuvataan väsyneinä ja neuvottomina ihmisinä, jotka yrittävät luovia lähes mahdottomissa tilanteissa. He tekevät vääriä valintoja ja huonoja ratkaisuja, joiden vuoksi menetetään ihmishenkiä. Valvominen aiheuttaa tarkkaavaisuuden herpaantumista.

Realismi ulottuu myös lavasteisiin. Widerberg ei halunnut käyttää tekoverta, joten elokuvassa nähtävä veri on peräisin teurastamolta. Lähes dokumentaristisen toteava kamera taltioi veriteon jälkien luuttuamisen ja pikkulapsen kakkapyllyn pesemisen, mutta myös porvarilliset kahvitteluhetket katolla vaanivaa ampujaa ympäröivien kerrostaloasuntojen suojissa.

Ruotsin mittakaavassa Komisario Beck tähtäimessä oli suurtuotanto. Odenplanin joukkokohtaukset kuvattiin pitkänäperjantaina, ja niissä käytettiin peräti 3000 statistia.Yli 750 000 ruotsalaista kävi katsomassa Mannen på taketin teatterissa, ja se oli Ruotsin katsotuin elokuva aina vuoteen 1982 asti, jolloin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander houkutteli teattereihin uuden ennätysyleisön.

Ensimmäiseksi ruotsalaiseksi toimintaelokuvaksikin nimitetty filmi sai hyvät arvostelut niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin, ja useat kriitikot mainitsevat edelleen Mannen på taketin parhaita ruotsalaiselokuvia kyseltäessä. Widerbergin elokuvan amerikkalaisvaikutteita on kehuttu, mutta itse näen siinä enemmän yhtäläisyyksiä tuon ajan saksalaisiin poliisisarjoihin (Der Kommissar, Derrick, Vanha kettu). Tämä tosin saattaa johtua siitä, että elokuvan Tukholma näyttää harmaudessaan ja homogeenisyydessään kovin epäamerikkalaiselta.

Komisario Beck tähtäimessä on ostettavissa mm. täältä, ja lainattavissa täältä.

Diane Wei Liang: Paper Butterfly

Paper Butterfly (2008) on britanniankiinalaisen Diane Wei Liangin toinen dekkari. Ensimmäinen, The Eye of Jade (2008), esitteli Mei Wangin, Pekingissä toimivan yksityisetsivän. Yksityisetsivän ammattia ei Kiinassa saa harjoittaa laillisesti, joten Meikin pyörittää virallisesti konsulttitoimistoa. Ennen yksityisyrittäjäksi ryhtymistään Mei loi uraa Kiinan turvallisuusministeriössä.

Siellä Mei työskenteli myös vuonna 1989, jolloin Kiinan kommunistisen puolueen uudistusmielisen pääsihteerin Hu Yaobangin kuolema sai opiskelijat ja tehdastyöläiset osoittamaan mieltään Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Kiinan hallitus nujersi lopulta lähemmäs kolme viikkoa kestäneen mielenosoituksen ja nälkälakkoilun muualta maasta saapuneilla panssarivaunurykmenteillä. Sotilaat surmasivat varovaisesti arvioiden satoja aseistamattomia mielenosoittajia. Pessimistisimpien arvioiden mukaan uhreja oli tuhansia.

Paper Butterflyn juoni kietoutuu näihin Tiananmenin aukion traagisiin tapahtumiin. 1990-luvun lopulle sijoittuvan kirjan alkupuolella seurataan kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön tuomitun Linin vapautumista vankeudesta. Vuonna 1989 Lin opiskeli meribiologiaa Kiinan rannikkoseudulla sijaitsevassa yliopistossa. Ollessaan käymässä kotikaupungissaan Pekingissä hän joutui pidätetyksi osallisuudesta Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin. Lin joutui eroon rakastetustaan sekä vanhasta isoisästään, joka oli kasvattanut pojan tämän vanhempien kuoltua väkivaltaisesti.

Kirjassa kuvaillaan Linin pitkää ja vaivalloista matkaa vankileiriltä kohti Pekingiä. Rahaton Lin muistelee elämäänsä ennen käänteentekevää kevättä. Muutamaa kuukautta myöhemmin Mei saa tutkittavakseen Kaili-nimisen poptähden katoamisen. Ennen pitkää alkaa vaikuttaa siltä, että Linin ja Kailin tarinat risteävät. Tutkinta vie Mein Pekingin vanhimpiin kaupunginosiin ja siihen kortteliin, jossa Linin isoisä on kärsivällisesti odottanut pojanpoikansa paluuta.

Dekkarina Paper Butterfly ei ole erityisen vetävä tai oikeastaan lainkaan jännittävä. Sen ansiot ovat muualla. Vaikka kirjassa tapahtuu henkirikos ja Mei ryhtyy yhteistyöhön poliisin kanssa, rikoksen selvittely ja tekijän arvuuttelu tuntuvat toissijaisilta. Taustalta paljastuvat inhimilliset tragediat ovat tärkeämpiä, mitä loppuratkaisukin tuntuu korostavan.

Paper Butterfly tarkastelee totalitarismin vaikutuksia yksilöön ja yhteisöön kiihkottomasti. Se valaisee Kiinan lähimenneisyyden jännitteitä ja poliittista historiaa tavalla, joka innostaa hankkimaan lisätietoa aiheesta. Diane Wei Liang kuvaa kiehtovasti myös ruohonjuuritason Kiinaa: ruokakulttuuria, hautajaisia, totuuden vääristelyyn pakottavaa byrokratiaa, laittomien siirtolaisten köyhyyttä ja yläluokan huvituksia.

Kirja on suomennettu nimellä Paperiperhonen (Memfis Books, 2009).

Pekingissä syntynyt Diane Wei Liang vietti osan lapsuudestaan vanhempiensa kanssa työleirillä. Sittemmin hänen vanhempansa pakotettiin asumaan ja työskentelemään eri kaupungeissa. Diane opiskeli psykologiaa Pekingin yliopistossa ja otti osaa Tianenmenin aukion mielenosoituksiin keväällä 1989. Loppuvuodesta -89 hän muutti Yhdysvaltoihin ja suoritti tohtorin tutkinnon kaupalliselta alalta. Diane Wei Liang toimi yli 10 vuotta kauppatieteen professorina USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Nyt hän on päätoiminen kirjailija ja asuu perheineen Lontoossa.

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Vicious Vet

Agatha Raisin and the Vicious Vet (1993) on skotlantilaissyntyisen M.C. Beatonin toinen kirja, jonka pääosassa touhottaa viisikymppinen harrastelijaetsivä Agatha Raisin. Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, viimeisin viime vuonna.

Agatha on nolannut itsensä lähtemällä naapurinsa James Laceyn perässä Bahamasaarille lomailemaan; Lacey muutti viime tipassa omia lomasuunnitelmiaan kuultuaan Agathan aikeista ja suuntasikin Bahaman sijaan Egyptiin. Tästä suivaantuneena ja nolostuneena Agatha päättää heittää Laceyn mielestään ja ilahtuu, kun Carselyyn pieneläinklinikan perustanut eläinlääkäri Paul Bladen pyytää häntä treffeille.

Nelikymppisellä Bladenilla tuntuu olevan vientiä kylän naisväen keskuudessa. Eläimiä hän kohtelee kuitenkin oudon kovakouraisesti. Pian Agathan ja Bladenin treffien jälkeen eläinlääkäri saa surmansa työtehtävissä hevostalleilla. Yllättäen James Lacey intoutuu tutkimaan tapausta yhdessä Agathan kanssa, ja parivaljakko joutuu kiperiin tilanteisiin johtolankoja seuratessaan. Kun Agathan kissat kidnapataan, hän unohtaa niin varovaisuuden kuin aisaparinsakin ja on vähällä päästä hengestään.

Sarjan ensimmäisessä osassa Agatha Raisin and the Quiche of Death särmikäs päähenkilö jätti työnsä PR-pomona ja muutti Lontoosta Cotswoldin maaseudulle, pieneen Carselyn kylään. Kirja oli mainio sekoitus kotoisaa maalaiselämää ja sen kritiikkiä. Tässä toisessa osassa kritiikki jää vähemmälle, ja Agatha vaikuttaa jo aika kotiutuneelta Carselyyn, vaikka vielä kerran harkitseekin palaamista bisnekseen ja muuttoa takaisin Lontooseen.

Jännitystä näissä tarinoissa ei ole edes nimeksi ja romantiikankin kanssa on vähän niin ja näin: ainakaan toistaiseksi Agathan palava ihastuminen Jamesiin ei ole saanut sanottavaa vastakaikua. Silti Beatonin kirjat ovat mukavaa ajanvietettä cozy mystery-genren ystäville. Tunnelma on lämmin ja kodikas, sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai kaunisteluun. Huumori on kirpakkaa ja hahmot lievästä karikatyyrimäisyydestään huolimatta mainioita.

Kirjaa ei ole suomennettu.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Vaikka Simon Beckettin Kuoleman anatomia oli suorastaan tuskallisen karmiva lukukokemus, tartuin lähes heti piinasta päästyäni Beckettin seuraavaan kirjaan. Luihin kirjoitettu (Written in Bone, 2007) ei ole läheskään yhtä hyytävä kuin edeltäjänsä, mutta päihittää sen juonen kehittelyssä, sujuvuudessa ja miellyttävyydessä.

Oikeusantropologi David Hunter on muuttanut takaisin Lontooseen, mutta reissaa työnsä takia ympäri maailmaa. Työkeikka Skotlannissa venyy odotettua pitemmäksi, kun Hunter pyydetään Ulko-Hebrideillä sijaitsevalle Runan saarelle tutkimaan outoa palokuolemaa. Syrjäisestä vuoristomökistä löytyy karrelle palanut ruumis, jonka jalkaterät ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet palolta.

Hunterin mukaan saarelle komennetaan alkoholisoitunut ylikonstaapeli Fraser sekä innokas nuorempi konstaapeli Duncan. Tiimin täydentää eläkkeelle jäänyt entinen rikoskomisario Andrew Brody, joka asuu Runalla. Lisäjoukkoja luvataan lähettää, mikäli kuolema osoittautuu murhaksi. Runaa riepotteleva myrsky katkaisee kuitenkin kaikki yhteydet mantereelle, ja nelikko joutuu tutkimaan tapausta ilman apuvoimia. Murha seuraa toistaan myrskyn ja tuhopolttojen piinaamalla saarella, eikä ketään voi sulkea pois epäiltyjen listalta.

Simon Beckett on erinomainen jännityskirjailija. Kuoleman anatomiassa oli hiukan liikaa päähenkilön sisäisen maailman liikkeiden kuvailua ja turhaa toistoa, mutta taitavasti rytmitetty Luihin kirjoitettu välttää tyhjäkäynnin kokonaan. Kirja on alusta loppuun asti kiinnostava ja vetävä, ja vaikka se ei jännittävyydessä ylläkään edeltäjänsä tasolle, sopivasti sijoitellut suvantokohdat tekevät siitä miellyttävämmän lukea. Suomennoksen kielikin on sujuvampaa ja virheettömämpää kuin Kuoleman anatomiassa.

Beckettin eläytyvä kirjoitustyyli herättää henkilöt ja paikat eloon. Hän kuvaa myös erittäin tarkasti erilaisia psykofyysisiä tuntemuksia, kuten kipua, tuskaa ja pelkoa. David Hunter on hyvin inhimillinen sankari, joka pelästyy, väsyy, uupuu ja satuttaa itsensä; hän ei selviä tappelusta tai onnettomuudesta loukkaantumatta, eikä kohtaa murhaajaa vailla pelkoa.

Kuoleman anatomian loppuratkaisu opetti odottamaan Beckettiltä monivaiheista ja kekseliästä loppuratkaisua. Sellainen on luvassa nytkin. Tällä kertaa vaiheita on niin monta, että yllättymään pääsee vielä viimeistä edeltävällä sivullakin.