Diane Wei Liang: Paper Butterfly

Paper Butterfly (2008) on britanniankiinalaisen Diane Wei Liangin toinen dekkari. Ensimmäinen, The Eye of Jade (2008), esitteli Mei Wangin, Pekingissä toimivan yksityisetsivän. Yksityisetsivän ammattia ei Kiinassa saa harjoittaa laillisesti, joten Meikin pyörittää virallisesti konsulttitoimistoa. Ennen yksityisyrittäjäksi ryhtymistään Mei loi uraa Kiinan turvallisuusministeriössä.

Siellä Mei työskenteli myös vuonna 1989, jolloin Kiinan kommunistisen puolueen uudistusmielisen pääsihteerin Hu Yaobangin kuolema sai opiskelijat ja tehdastyöläiset osoittamaan mieltään Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Kiinan hallitus nujersi lopulta lähemmäs kolme viikkoa kestäneen mielenosoituksen ja nälkälakkoilun muualta maasta saapuneilla panssarivaunurykmenteillä. Sotilaat surmasivat varovaisesti arvioiden satoja aseistamattomia mielenosoittajia. Pessimistisimpien arvioiden mukaan uhreja oli tuhansia.

Paper Butterflyn juoni kietoutuu näihin Tiananmenin aukion traagisiin tapahtumiin. 1990-luvun lopulle sijoittuvan kirjan alkupuolella seurataan kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön tuomitun Linin vapautumista vankeudesta. Vuonna 1989 Lin opiskeli meribiologiaa Kiinan rannikkoseudulla sijaitsevassa yliopistossa. Ollessaan käymässä kotikaupungissaan Pekingissä hän joutui pidätetyksi osallisuudesta Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin. Lin joutui eroon rakastetustaan sekä vanhasta isoisästään, joka oli kasvattanut pojan tämän vanhempien kuoltua väkivaltaisesti.

Kirjassa kuvaillaan Linin pitkää ja vaivalloista matkaa vankileiriltä kohti Pekingiä. Rahaton Lin muistelee elämäänsä ennen käänteentekevää kevättä. Muutamaa kuukautta myöhemmin Mei saa tutkittavakseen Kaili-nimisen poptähden katoamisen. Ennen pitkää alkaa vaikuttaa siltä, että Linin ja Kailin tarinat risteävät. Tutkinta vie Mein Pekingin vanhimpiin kaupunginosiin ja siihen kortteliin, jossa Linin isoisä on kärsivällisesti odottanut pojanpoikansa paluuta.

Dekkarina Paper Butterfly ei ole erityisen vetävä tai oikeastaan lainkaan jännittävä. Sen ansiot ovat muualla. Vaikka kirjassa tapahtuu henkirikos ja Mei ryhtyy yhteistyöhön poliisin kanssa, rikoksen selvittely ja tekijän arvuuttelu tuntuvat toissijaisilta. Taustalta paljastuvat inhimilliset tragediat ovat tärkeämpiä, mitä loppuratkaisukin tuntuu korostavan.

Paper Butterfly tarkastelee totalitarismin vaikutuksia yksilöön ja yhteisöön kiihkottomasti. Se valaisee Kiinan lähimenneisyyden jännitteitä ja poliittista historiaa tavalla, joka innostaa hankkimaan lisätietoa aiheesta. Diane Wei Liang kuvaa kiehtovasti myös ruohonjuuritason Kiinaa: ruokakulttuuria, hautajaisia, totuuden vääristelyyn pakottavaa byrokratiaa, laittomien siirtolaisten köyhyyttä ja yläluokan huvituksia.

Kirja on suomennettu nimellä Paperiperhonen (Memfis Books, 2009).

Pekingissä syntynyt Diane Wei Liang vietti osan lapsuudestaan vanhempiensa kanssa työleirillä. Sittemmin hänen vanhempansa pakotettiin asumaan ja työskentelemään eri kaupungeissa. Diane opiskeli psykologiaa Pekingin yliopistossa ja otti osaa Tianenmenin aukion mielenosoituksiin keväällä 1989. Loppuvuodesta -89 hän muutti Yhdysvaltoihin ja suoritti tohtorin tutkinnon kaupalliselta alalta. Diane Wei Liang toimi yli 10 vuotta kauppatieteen professorina USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Nyt hän on päätoiminen kirjailija ja asuu perheineen Lontoossa.

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Vicious Vet

Agatha Raisin and the Vicious Vet (1993) on skotlantilaissyntyisen M.C. Beatonin toinen kirja, jonka pääosassa touhottaa viisikymppinen harrastelijaetsivä Agatha Raisin. Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, viimeisin viime vuonna.

Agatha on nolannut itsensä lähtemällä naapurinsa James Laceyn perässä Bahamasaarille lomailemaan; Lacey muutti viime tipassa omia lomasuunnitelmiaan kuultuaan Agathan aikeista ja suuntasikin Bahaman sijaan Egyptiin. Tästä suivaantuneena ja nolostuneena Agatha päättää heittää Laceyn mielestään ja ilahtuu, kun Carselyyn pieneläinklinikan perustanut eläinlääkäri Paul Bladen pyytää häntä treffeille.

Nelikymppisellä Bladenilla tuntuu olevan vientiä kylän naisväen keskuudessa. Eläimiä hän kohtelee kuitenkin oudon kovakouraisesti. Pian Agathan ja Bladenin treffien jälkeen eläinlääkäri saa surmansa työtehtävissä hevostalleilla. Yllättäen James Lacey intoutuu tutkimaan tapausta yhdessä Agathan kanssa, ja parivaljakko joutuu kiperiin tilanteisiin johtolankoja seuratessaan. Kun Agathan kissat kidnapataan, hän unohtaa niin varovaisuuden kuin aisaparinsakin ja on vähällä päästä hengestään.

Sarjan ensimmäisessä osassa Agatha Raisin and the Quiche of Death särmikäs päähenkilö jätti työnsä PR-pomona ja muutti Lontoosta Cotswoldin maaseudulle, pieneen Carselyn kylään. Kirja oli mainio sekoitus kotoisaa maalaiselämää ja sen kritiikkiä. Tässä toisessa osassa kritiikki jää vähemmälle, ja Agatha vaikuttaa jo aika kotiutuneelta Carselyyn, vaikka vielä kerran harkitseekin palaamista bisnekseen ja muuttoa takaisin Lontooseen.

Jännitystä näissä tarinoissa ei ole edes nimeksi ja romantiikankin kanssa on vähän niin ja näin: ainakaan toistaiseksi Agathan palava ihastuminen Jamesiin ei ole saanut sanottavaa vastakaikua. Silti Beatonin kirjat ovat mukavaa ajanvietettä cozy mystery-genren ystäville. Tunnelma on lämmin ja kodikas, sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai kaunisteluun. Huumori on kirpakkaa ja hahmot lievästä karikatyyrimäisyydestään huolimatta mainioita.

Kirjaa ei ole suomennettu.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Vaikka Simon Beckettin Kuoleman anatomia oli suorastaan tuskallisen karmiva lukukokemus, tartuin lähes heti piinasta päästyäni Beckettin seuraavaan kirjaan. Luihin kirjoitettu (Written in Bone, 2007) ei ole läheskään yhtä hyytävä kuin edeltäjänsä, mutta päihittää sen juonen kehittelyssä, sujuvuudessa ja miellyttävyydessä.

Oikeusantropologi David Hunter on muuttanut takaisin Lontooseen, mutta reissaa työnsä takia ympäri maailmaa. Työkeikka Skotlannissa venyy odotettua pitemmäksi, kun Hunter pyydetään Ulko-Hebrideillä sijaitsevalle Runan saarelle tutkimaan outoa palokuolemaa. Syrjäisestä vuoristomökistä löytyy karrelle palanut ruumis, jonka jalkaterät ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet palolta.

Hunterin mukaan saarelle komennetaan alkoholisoitunut ylikonstaapeli Fraser sekä innokas nuorempi konstaapeli Duncan. Tiimin täydentää eläkkeelle jäänyt entinen rikoskomisario Andrew Brody, joka asuu Runalla. Lisäjoukkoja luvataan lähettää, mikäli kuolema osoittautuu murhaksi. Runaa riepotteleva myrsky katkaisee kuitenkin kaikki yhteydet mantereelle, ja nelikko joutuu tutkimaan tapausta ilman apuvoimia. Murha seuraa toistaan myrskyn ja tuhopolttojen piinaamalla saarella, eikä ketään voi sulkea pois epäiltyjen listalta.

Simon Beckett on erinomainen jännityskirjailija. Kuoleman anatomiassa oli hiukan liikaa päähenkilön sisäisen maailman liikkeiden kuvailua ja turhaa toistoa, mutta taitavasti rytmitetty Luihin kirjoitettu välttää tyhjäkäynnin kokonaan. Kirja on alusta loppuun asti kiinnostava ja vetävä, ja vaikka se ei jännittävyydessä ylläkään edeltäjänsä tasolle, sopivasti sijoitellut suvantokohdat tekevät siitä miellyttävämmän lukea. Suomennoksen kielikin on sujuvampaa ja virheettömämpää kuin Kuoleman anatomiassa.

Beckettin eläytyvä kirjoitustyyli herättää henkilöt ja paikat eloon. Hän kuvaa myös erittäin tarkasti erilaisia psykofyysisiä tuntemuksia, kuten kipua, tuskaa ja pelkoa. David Hunter on hyvin inhimillinen sankari, joka pelästyy, väsyy, uupuu ja satuttaa itsensä; hän ei selviä tappelusta tai onnettomuudesta loukkaantumatta, eikä kohtaa murhaajaa vailla pelkoa.

Kuoleman anatomian loppuratkaisu opetti odottamaan Beckettiltä monivaiheista ja kekseliästä loppuratkaisua. Sellainen on luvassa nytkin. Tällä kertaa vaiheita on niin monta, että yllättymään pääsee vielä viimeistä edeltävällä sivullakin.

Andrea Camilleri: The Patience of the Spider

Andrea Camillerin kahdeksas Montalbano-dekkari The Patience of the Spider (La pazienza del ragno, 2004) eroaa sarjan aikaisemmista osista yhdessä suhteessa: siinä tutkitaan murhan sijaan kidnappausta.

Rounding the Mark-kirjan tapahtumista on kulunut vain pari viikkoa, ja Montalbano on vasta toipumassa niistä. Kun nuori tyttö kidnapataan, Montalbano kutsutaan sairaslomalta takaisin töihin; ei kuitenkaan johtamaan tutkintaa vaan avustamaan siitä vastaavaa komisario Minutoloa.

Tapauksesta tekee oudon se, että kaapatun tytön vanhemmilla ei ole rahaa, mikä on yleisesti tiedossa. Lisäksi tytön äiti on kuolemaisillaan vaikeaan psykosomaattiseen sairauteen. Vakava masennus on saanut naisen menettämään elämänhalunsa ja -voimansa ennenaikaisesti, ja hän kuihtuu hoidosta huolimatta pois.

Kidnappaajien on täytynyt tuntea perheen taloudellinen tilanne, joten miten he kuvittelevat tytön isän pystyvän maksamaan vaaditut lunnaat? Montalbanon omat visiot ja päättelyketjut poikkeavat jälleen kerran virallisen tutkinnan linjasta ja median tekemistä johtopäätöksistä. Lopullisesti totuus näyttäytyy komisariolle hänen tarkastellessaan hämähäkin taidokasta verkkoa kotitalonsa verannalla.

The Patience of the Spider ei lukeudu sarjan jännittävimpiin eikä hauskimpiin kirjoihin. Se on kuitenkin kelpo mysteeri ja viihdyttävä lukukokemus, kuten kaikki Camillerit. Kritiikin terävin kärki kohdistuu taas Silvio Berlusconin ja hänen Forza Italia-puolueensa rikollisuutta suosivaan hallintoon, joskin Camilleri varoo mainitsemasta pääministeriä tai tämän puoluetta nimeltä. Catarellan ja Adelinan puhuma sisilian murre kääntyy riemastuttavan hauskasti englanniksi Stephen Sartarellin kekseliäässä käännöksessä.

Simon Beckett: Kuoleman anatomia

Lupasin tätä blogia perustaessani etsiä hekkohermoisillekin sopivia dekkareita. No, Simon Beckettin Kuoleman anatomia (The Chemistry of Death, 2006) ei ole sellainen, joten herkimmät voivat lopettaa lukemisen tähän.

Lääkäri ja antropologi David Hunter aloittaa uuden elämän pienessä Manhamin kylässä menetettyään vaimonsa ja tyttärensä auto-onnettomuudessa. Hunter lukeutuu Britannian oikeusantropologian harvalukuisiin huippuasiantuntijoihin, mutta ei kohtaamansa menetyksen jälkeen ole halunnut enää tutkia työkseen ruumiita. Niinpä hän toimii yleislääkärinä Norfolkin perukoilla ja pitää entisen elämänsä visusti omana tietonaan.

Kun kylään muualta muuttaneen Sally Palmerin mädäntynyt ruumis löydetään Manhamin soisesta maastosta, Hunterin on pakko palata kuolleiden pariin. Tutkintaa johtava komisario Mackenzie saa tietää Hunterin erikoisesta taustasta ja vaatii tätä auttamaan tapauksen tutkinnassa. Käy ilmi, että Palmeria ei ole murhattu heti katoamisensa jälkeen, vaan pidetty ensin vangittuna kolme päivää. Kun toinenkin nainen katoaa, kyläläiset valtaa paniikki: heidän keskuudessaan elää sarjamurhaaja, joka ei tunne armoa.

Kuoleman anatomia on piinaavan jännittävä kirja, jonka lukeminen on paikoitellen lähes tuskallista. Se on myös erittäin koukuttava: valvoin kokonaisen yön kirjan parissa, kun en malttanut lopettaa lukemista. Beckett rakentaa jännitystä taidokkaasti ja viittaa usein tuleviin tapahtumiin pahaenteisen vihjailevasti. Loppupuolella uskottavuuden rajoja koetellaan, mutta käänteet ovat kutkuttavia. Karmeuksilla mässäilykin tuntuu lopulta perustellulta.

Beckettin kirjoitustyyli on turhankin perusteellinen ja yli 400-sivuinen kirja olisi saattanut hyötyä tiivistämisestä. Päähenkilön sisäisen maailman kuvailuun sisältyy paljon toistoa ja itsestäänselvyyksiä, joita olisi voinut reippaasti karsia. Myös loppua venytetään liikaa, vaikka se tarjoaakin yllätyksiä yllätysten perään. Kimmo Liljan suomennoksessa on kiireen tuntu, ja runsas kirjoitus- tai ladontavirheiden määrä häiritsee.

Kaiken kaikkiaan Kuoleman anatomia onnistuu kuitenkin muussakin kuin pelottelussa. Beckettin tarkasti havainnoiva kirjoitustyyli tekee henkilöistä ympäristöineen eläviä, ja enimmäkseen minä-muodossa kerrotussa tarinassa pohditaan myös syvällisemmin elämää ja kuolemaa. Tunteiden, kuten pelon ja epätoivon, kuvaus on eläytynyttä. Romantiikkaakin on tarjolla: päähenkilön pitkä toipuminen kokemastaan menetyksestä ja uusi rakastuminen kuvataan hyvin todentuntuisesti.

Simon Beckett on freelance-toimittaja, joka on työskennellyt myös remonttimiehenä ja opettajana. Englantia pääaineenaan opiskelleen Beckettin kirjoja on käännetty yli 20 kielelle. Idean David Hunterin hahmoon Beckett sai vieraillessaan Yhdysvaltojen Tennesseessä toimivassa Forensic Academyssä, jota kutsutaan myös Body Farmiksi. Oikeusantropologi Bill Bassin perustamassa koulutuskeskuksessa rikospaikkatutkijat opiskelevat hajoamisprosesseja ja kuolinaikojen määrittelyä. Opetusmateriaaleina käytetään oikeita ihmisruumiita.

Kirjailijan kuva: simonbeckett.com

Andrea Camilleri: Rounding the Mark

Komisario Montalbano tuntee voimatonta raivoa maailman pahuuden, poliisin korruptuneisuuden ja Italian uuden, sensuuria harjoittavan oikeistohallituksen edessä. Montalbano on jo päättänyt irtisanoutua virastaan, kun hänen tiensä risteävät pienen afrikkalaispojan kanssa, joka on tuotu satojen muiden laittomien siirtolaisten mukana Välimeren yli Sisilian rannikolle.

Komisarion ja pojan lyhyt kohtaaminen ei jätä Montalbanoa rauhaan, ja hänen pahat aavistuksensa käyvät toteen, kun poika löytyy kuolleena tienposkesta. Montalbanon soimaava omatunto vaatii pojan kohtalon selvittämistä ja syyllisten rankaisemista.

Aamu-uinnillaan Montalbano törmää meressä ajelehtivaan ruumiiseen, joka on rapujen tunnistamattomaksi kaluama. Miehen henkilöllisyys selviää vasta, kun komisarion ruotsalainen ystävätär Ingrid tulee mukaan kuvioihin. Kuten arvata saattaa, merestä löytyneen miehen ja afrikkalaispojan tarinatkin risteävät lopulta.

Andrea Camillerin seitsemäs Montalbano-dekkari Rounding the Mark (Il giro di boa, 2003) liikkuu järjestäytyneen rikollisuuden, ihmiskaupan ja laittomien siirtolaisten ammattimaisen salakuljetuksen karussa maailmassa. Kokonaistilanteen toivottomuudesta huolimatta Montalbano yltää taas melkoisiin urotekoihin suuttumuksensa ja oikeudentajunsa ajamana. Komisarion sydäntä koetellaankin kirjassa niin symbolisesti kuin fyysisestikin.

Vaikka kirjan aihepiiri on synkkä, kerronta on totuttuun tapaan huumorilla höystettyä. Camilleri kirjoittaa tavattoman vetävästi ja viihdyttävästi. Kirjailija on dialogin mestari, mutta myös Montalbanon yksinäisten kamppailujen, niin sisäisten kuin ulkoistenkin, kuvaukset ovat vangitsevia.

Sarjan edellinen osa ilmestyi suomeksi maaliskuussa, joten Rounding the Markin suomentamista saataneen odottaa pari vuotta. En suosittele odottamaan, vaan tarttumaan Camillerin luottokääntäjän Stephen Sartarellin erinomaisiin englanninnoksiin.

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Quiche of Death

M.C. Beatonin Agatha Raisin-kirjasarja on täydellinen löytö kodikkaan ja hauskan cozy mysteryn ystäville. Sarjan aloittavassa Agatha Raisin and the Quiche of Death-kirjassa (1992) rouva Raisin myy menestyvän pr-firmansa Lontoossa ja ostaa talon Cotswoldista, pienestä Carselyn kylästä. Haaveissa siintää seesteinen elämä idyllisellä maaseudulla.

Kaikki lähtee kuitenkin menemään pieleen heti. Agatha hakee kyläläisten hyväksyntää osallistumalla leivontakilpailuun, mutta kilpailun tuomari pääsee hengestään syötyään Agathan pinaattipiirakkaa. Käy ilmi, että Agatha on huijannut ja ostanut myrkyllisen piirakkansa lontoolaisesta leipomosta. Vaikka tapausta pidetään onnettomuutena, Agathan oltavat kylässä käyvät tukaliksi.

Agatha päättää myydä talonsa ja palata takaisin Lontooseen häntä koipien välissä. Ensin hän haluaa kuitenkin selvittää, oliko kyseessä todella onnettomuus vai halusiko joku saada tuomarina toimineen herra Cummings-Brownen hengiltä.

M.C. Beatonin sankaritar on riemastuttavan ristiriitainen hahmo. Hän on röyhkeä ja puhuu epäkohteliaasti töksäytellen tai komennellen. Kuitenkin hän on myös sympaattinen ja hyvin inhimillinen lapsellisessa huomionkipeydessään ja hupsuudessaan. Beaton kuvaa Agathan yksinäisyyttä koskettavasti ja tuo siihen helpotusta ystävällisten kyläläisten muodossa, sortumatta kuitenkaan idealisoimaan tiivistä kyläyhteisöä tai maalaiselämää ylipäätään.

Whodunnit-mielessä sarjan aloittava teos ei ole järin omaperäinen tai jännittävä, mutta kerronta on sujuvaa ja viihdyttävää kautta linjan. Beatonin humoristinen tyyli tekee henkilöistä hyvin eläviä. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, joka on pyörinyt Suomenkin televisiossa vuosikaudet. Toisaalta Agatha Raisin toilailuineen muistuttaa myös keski-ikäistä Bridget Jonesia.

M.C. Beaton on yksi kirjailija Marion Chesneyn (s. 1936) monista pseudonyymeista. Skotlantilainen Chesney on työskennellyt mm. Glasgowlaisen kirjakaupan sisäänostajana, teatterikriitikkona ja toimittajana. Kirjailijana Chesney on uskomattoman tuottelias: 70-luvun lopulta lähtien hän on julkaissut satakunta kirjaa eri salanimillä. Agatha Raisinin tavoin Chesney omistaa talon Cotswoldissa.

M.C. Beatonin kirjoja ei ole suomennettu, mutta ne ovat varsin helppolukuisia englanniksikin. Agatha Raisin-sarjan parikymmentä teosta ovat vastikään ilmestyneet uusina pokkaripainoksina, joiden kansikuvat ovat cozy mystery-genrelle sopivasti syötävän herkullisia.

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

Kahta kovemmin (Two for the Dough, 1996) on viihdekirjailija Janet Evanovichin Yhdysvalloissa supersuositun Stephanie Plum-kirjasarjan toinen osa. Sarjan neljäs suomennos on vastikään ilmestynyt; englanniksi sarja on edennyt jo 16. osaansa.

Kolmikymppinen Stephanie Plum on New Jerseyn Trentonissa asuva takuukarkureiden pidätysvirkailija, joka elää vauhdikasta poikamiestyttöelämää hamsterinsa Rexin kanssa. Vauhdikkuus tulee enimmäkseen palkkionmetsästäjän välillä vaaralliseksikin äityvästä työstä; vapaa-aikanaan Plum nauttii äitinsä huolella kokkaamista aterioista ja käy satunnaisesti lenkillä.

Kahta kovemmin on juoneltaan köykäinen. Stephanie jäljittää Kenny-nimistä takuukarkuria, joka osoittautuu melkoiseksi psykopaatiksi. Hautaustoimistoa pyörittävällä, luihulla Spiro Stivalla on ollut yhteisiä bisneksiä Kennyn kanssa, mutta nyt Spiro joutuu Kennyn tulilinjalle ja kaipaa Stephanien apua. Juttuun kietoutuu USA:n armeijalta varastettuja aseita, kadonneita ruumisarkkuja ja vainajilta silvottuja ruumiinosia, joita pimahtanut Kenny ripottelee ympäriinsä.

Tyylilajiltaan Evanovichin numerosarja sijoittuu johonkin chick litin ja toimintapainotteisten dekkareiden välimaastoon. Evanovich aloitti kirjailijanuransa romanttisella viihteellä, ja sitä on mukana aimo annos myös Stephanie Plum-sarjassa. Poliisi Joe Morelli, jonka kanssa Stephaniella on pitkä historia ja jonkinlainen viha-rakkaus-suhde, on tarinoiden vakituinen romantic interest.

Evanovich on kertonut ottaneensa kirjasarjaansa mallia amerikkalaisista sitcomeista. Kerronta onkin helposti visualisoitavaa, dialogi nokkelaa ja tempo tv:stä tuttu. Stephanien rämäpäinen isoäiti on yksi hauskimmista viihdekirjallisuudessa tapaamistani hahmoista.

Jännitystä Evanovich annostelee kuitenkin turhan säästeliäästi. Juoni on niin suoraviivainen, että yllätysmomentteja ei juuri ole odotettavissa. Mutkikkaampien mysteereiden ystävä saattaa jopa pitkästyä Stephanie Plumin matkassa.

Kirja on ihan letkeää luettavaa, mutta ei saa odottamaan kieli pitkällä loppuratkaisua eikä muutenkaan koukuta parhaiden dekkareiden tapaan.

Komisario Lynley, kaudet 5 ja 6 | DVD

Katselin tässä päivänä muutamana BBC:n Komisario Lynley -sarjan viidennen ja kuudennen tuotantokauden. Vuonna 2007 valmistunut kuudes tuotantokausi jää näillä näkymin sarjan viimeiseksi. Ensimmäisen kerran Thomas "Tommy" Lynley (Nathaniel Parker) ja hänen parinsa Barbara Havers (Sharon Small) ratkoivat rikoksia televisiossa vuonna 2001.

Komisario Lynley perustuu väljästi yhdysvaltalaisen Elizabeth Georgen kirjoihin, ja sen punainen lanka on päähenkilöiden välille syntyvä, luokka- ja sukupuolirajat ylittävä ystävyys. Varakas ja sivistynyt Lynley kuuluu vanhaan aristokratiaan, maanläheisen Haversin tausta on työväenluokkainen.

Alussa työparilla on monenlaisia ennakkoluuloja ylitettävänään, mutta vähitellen he oppivat arvostamaan toisiaan ja osoittavat tosi paikan tullen suurta lojaalisuutta toinen toisilleen. Romanttisesta jännitteestä pääparin välillä annetaan varovaisia viitteitä pitkin sarjaa, mutta suhde pysyy täysin platonisena loppuun asti. Ystävyydestään huolimatta Lynley ja Havers ovat ennen kaikkea työpari, ja Havers puhuttelee esimiestään aina kunnioittavasti sir-etuliitteellä.

Viidennen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Lynley on poissa pelistä poliisivoimien sisäisen tutkinnan takia, ja Havers työskentelee uuden naispuolisen pomon alaisuudessa. Lynleykin on kuvioissa mukana, mutta ei komisarion ominaisuudessa. Toisessa jaksossa tuttu parivaljakko on koossa jälleen. Viidennen tuotantokauden paras ja ylivoimaisesti jännittävin jakso on Chinese Walls, jonka aloittava karmiva takaa-ajokohtaus välähtää äkkiarvaamatta ruutuun tasaisin väliajoin ja onnistuu säikäyttämään joka kerta.

Vain kaksiosaisen kuudennen tuotantokauden alussa Lynley ja Havers joutuvat toistamiseen erilleen toisistaan. Vitoskauden dramaattisen päätöksen seurauksena Lynley ottaa virkavapaata, tissuttelee surkeana kotonaan ja päätyy kaiken lisäksi murhatutkimuksen pääepäillyksi. Kun tarpeettoman kovaotteinen komisario Tate (Fitz ratkaisee -sarjan Jane Penhaligonina tutuksi tullut Geraldine Somerville) yrittää saada Lynleyn vankilaan, sarjan uskottavuus on jälleen kerran koetuksella. Myös jakson loppuratkaisussa on nielemistä.

Koko sarjan päättävä Know Thine Enemy-jakso on kuitenkin yksi sarjan parhaista, siitäkin huolimatta että murhaajan henkilöllisyys selviää jo alkumetreillä. Lynleyn ja Haversin yksityiselämää jakso valaisee niukasti; huomio on lähes kokonaan rikoksen selvittelyssä. Luulen, että päätös sarjan lopettamisesta on tehty vasta jakson valmistumisen jälkeen.

Komisario Lynley sijoittuu jännittävyysasteeltaan jonnekin Epäilyksen polttopisteen ja Midsomerin murhien väliin. Televisiossa Lynleytä ei Komisario Morsen tavoin voisi sijoittaa sunnuntai-iltapäiviin, mutta ei sen takia yöuniaankaan menetä.

Parhaat brittisarjat (Prime Suspect, Cracker) tonkivat pahuuden syövereitä pelottavan kekseliäästi mutta silti realistisesti, yhteiskunnallisen ja psykologisen uskottavuutensa säilyttäen. Komisario Lynleyn tavoitteet eivät ole yhtä kunnianhimoiset. Sarja tyytyy viihdyttämään, oikoo välillä mutkissa ja vaihtaa saippuasarjamaiseen tapaan keskeisen henkilön näyttelijää (Lynleyn vaimo Helen), jos tarve vaatii.

Heikoimmillaan Komisario Lynley on haukotuttanut, tuntunut sekavalta ja sortunut täydellisiin epäuskottavuuksiin rikostutkinnan kuvaamisessa. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin sujuvaa ja jännittävää poliisiviihdettä, jota jää kaipaamaan lisää. Sharon Smallin sympaattinen ja herkkä Havers voisi saada oman sarjan; niin usein hän on Komisario Lynleyn jaksoissa varastanut shown nimiosan esittäjältä.