Simon Beckett: Multiin kätketyt

Simon Beckettin neljäs suomennettu David Hunter-romaani Multiin kätketyt (The Calling of The Grave, 2010) alkaa lähes satasivuisella takaumalla. Eletään kolmen ensimmäisen romaanin tapahtumia edeltävää aikaa, jolloin oikeusantropologin vaimo ja tytär ovat vielä elossa.

Lontoossa asuva Hunter kutsutaan Dartmoorin nummille vilkaisemaan hautaa, josta on löydetty pahasti runneltu nuoren naisen ruumis. Ruumiin epäillään olevan yksi sarjamurhaaja Jerome Monkin neljästä uhrista. Hirviömäisenä psykopaattina pidetty Monk on tunnustanut raiskanneensa ja murhanneensa neljä naista, mutta kolmen ensimmäisen uhrin ruumiita ei ole löydetty. Kun Monk yllättäen tarjoutuu auttamaan hautojen etsimisessä, eri alojen asiantuntijoista koostuva joukko ryhtyy haravoimaan Dartmoorin soista maastoa kahleissa raahustavan elinkautisvangin opastamana.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Monk karkaa vankilasta ja Hunter löytää itsensä uudestaan Dartmoorin synkistä ja sumuisista maisemista. Monkin pako saattaa tapausta aikoinaan tutkineet asiantuntijat uudestaan yhteen, mutta kukaan alkuperäisessä tutkinnassa mukana olleista ei tunnu olevan ennallaan. Hunter tulee huomaamaan, että ihmisiä ja asioita ympäröivä salamyhkäisyyden verho on yhtä läpitunkematon kuin nummia alituisesti saartava sumu.

Beckettin aikaisemmista teoksista Multiin kätketyt muistuttaa eniten järjestyksessä toista David Hunter-romaania Luihin kirjoitettu. Molempien kirjojen rakenne on aaltoliikemäinen: huipentumia on useita, ja niitä rytmittävät selkeät suvantojaksot. Ensimmäisessä Kuoleman anatomiassa ja kolmannessa Kuolleiden kuiskeessa jännitys taas tiivistyy selkeästi loppua kohden, ja kummankin kirjan viimeinen neljännes on suorastaan piinaava.

Beckettin uusimmassa jännitys ei ylly kertaakaan piinaavaksi. Sumuisilla nummilla vapaana liikuskeleva, kostonhimoinen sarjamurhaaja herättää toki pelkoa niin päähenkilöissä kuin lukijassakin, mutta asetelmasta olisi voinut ottaa enemmänkin tehoja irti. Nyt huomio kiinnittyy ehkä liikaakin päähenkilöiden tyhmänrohkeisiin tai vain kertakaikkisen typeriin ratkaisuihin, jotka tuovat mieleen b-luokan kauhuelokuvien hölmöt riskinotot.   

Myöskään henkilökuvauksessaan Beckett ei onnistu nyt yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Jerome Monkin hahmon kuvaus on niin liioittelevaa, että jossakin vaiheessa se menettää tehonsa. Kirjan naispäähenkilö puolestaan on tuskastuttavan kliseinen tuittupäisyydessään ja Hunterin sankariroolin mahdollistavassa heiveröisyydessään. Romanttinen viritelmä jää niin puolitiehen, että sen olisi voinut karsia tarinasta kokonaan.

Kirjalla on kuitenkin myös ansionsa. Liian pitkästä takauma-aloituksesta ja hivenen latteasta lopusta huolimatta Multiin kätketyt on kohtalaisen viihdyttävä ja vahvatunnelmainen jännäri, jonka yllätyksellisyys ei rajoitu pelkkiin juonenkäänteisiin vaan ulottuu myös temaattiselle tasolle. Parhaimmillaan Beckett on kuvatessaan demonisoinnin houkutusta ja lyhytnäköisyyttä. Niin tehdessään hän tulee samalla kyseenalaistaneeksi edustamansa genren suosimia stereotypioita.

***

Muualla tästä:
Kirsin kirjanurkka
Luettua
Leena Lumi
12 osumaa

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Ruotsalaisten Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin yhdessä kirjoittama Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda, 2010) aloittaa vähintään viisiosaiseksi kaavaillun kirjasarjan, jonka päähenkilö on rikollisten profilointiin erikoistunut psykologi Sebastian Bergman. Kirja ilmestyi syyskuussa suomeksi Bazarin kustantamana.

Hjorth ja Rosenfeldt ovat käsikirjoittaneet tv-sarjoja jo parin vuosikymmenen ajan. Molemmat ovat olleet kirjoittamassa Wallander-elokuvia, Hjorth Rolf Lassgårdin ja Rosenfeldt Krister Henrikssonin tähdittämiä. Lassgård näyttelee Sebastian Bergmania Den fördömde-nimisessä tv-elokuvien sarjassa, jonka Hjorth ja Rosenfeldt ovat kynäilleet. Mies joka ei ollut murhaaja syntyi kyseisen tv-tuotannon pohjalta.

Sebastian Bergman on kanssaihmisten tunteista piittaamaton seksiaddikti, jonka työnteosta ei ole tahtonut tulla mitään sen jälkeen, kun hän menetti vaimonsa ja tyttärensä Aasian tsunamissa. Tukholmalaistunut Bergman palaa lapsuudenkotiinsa Västeråsiin realisoimaan äidiltään perimäänsä omaisuutta. Västeråsissa hän törmää entisiin työtovereihinsa, jotka ovat tulleet Keskusrikospoliisista tutkimaan paikallisen koulupojan murhaa.

Eliittilukiota käynyt Roger löydetään kuolleena syrjäisestä metsälammesta. Pojan sydän on kaivettu irti. Keskusrikospoliisin yksikkö ryhtyy penkomaan Rogerin taustoja, mutta ei tunnu pääsevän puusta pitkään. Muiden tiimin jäsenten harmistukseksi yksikköä johtava Torkel pestaa Sebastianin avustamaan tutkimuksissa. Kyynisellä psykologilla on omat itsekkäät syynsä hankkiutua poliisin tietokantojen äärelle.

Hjorth ja Rosenfeldt kirjoittavat sujuvaa proosaa, joka tähtää ennen kaikkea psykologiseen uskottavuuteen. Henkilöhahmojen sisäistä maailmaa ja heidän keskinäisiä suhteitaan kuvataan seikkaperäisesti, mikä toisinaan hidastaa juonenkuljetusta liikaakin.

Kahden eri henkilön kirjoittamaa tekstimassaa on varmasti jouduttu editoimaan ja karsimaan rankalla kädellä, ja voittopuolisesti siinä onkin onnistuttu hyvin. Romaani ei rönsyile hallitsemattomasti, eikä kahden kirjoittajan taktiikka "näy" lukijalle. Kerronta voisi kuitenkin olla vieläkin tiiviimpää ja jännitys tiivistyvämpää.

Mies joka ei ollut murhaaja jatkaa realististen ruotsalaisdekkareiden kunniakasta perinnettä varsin sujuvasti, joskin hivenen laskelmoidusti ja ennalta-arvattavasti. Yhteiskunnallinen orientaatio on selkeä, mutta voisi olla vahvempikin. Mustavalkoisia asetelmia ja jyrkkää tuomitsemista vältetään, kuten pohjoismaisessa jännityskirjallisuudessa yleensäkin.

***

Muualla tästä:
Kolmas linja
Leena Lumi
12 osumaa
Annelin lukuvinkit

Carolyn G. Hart: Death on Demand

Amerikkalaisen Carolyn G. Hartin Death on Demand (1987) aloittaa sarjan, jonka sankaritar on dekkareihin erikoistuneen kirjakaupan omistaja Annie Laurance. Sarjassa on ilmestynyt jo 21 osaa, uusin tänä vuonna. Death on Demand-sarjan lisäksi Hart kirjoittaa paria muutakin cozy mystery-genreen kuuluvaa kirjasarjaa. Hartin teoksia ei ole suomennettu.

Death on Demand sijoittuu kuvitteelliselle Broward's Rockin saarelle, Etelä-Carolinan edustalle. Noin 25-30-vuotiaalta vaikuttava Annie on muuttanut saarelle New Yorkista perittyään Ambrose-setänsä kirjakaupan, jonka nimi on Death on Demand. Ambrose on kuollut aikaisemmin samana vuonna.

Saarella asuu useita dekkarikirjailijoita, jotka kokoontuvat kirjallisuusiltoihin Annien kauppaan. Eräs kirjailijoista antaa ymmärtää tietävänsä yhtä sun toista raskauttavaa muista kirjallisuuspiiriläisistä. Hänet tapetaan myrkytetyllä tikalla kesken kirjallisuuspiirin kokoontumisen, ja paikallinen poliisi tekee Anniesta pääepäiltynsä.

Kun kaksi muutakin henkilöä murhataan, Annie ja hänen saarelle pelmahtanut, äveriäs heilansa Max Darling alkavat suorittaa omia murhatutkimuksiaan. Kaikilla kirjallisuuspiiriläisillä tuntuu olevan luurankoja kaapeissaan, mutta kenellä heistä on pakottavin motiivi? Entä oliko setä Ambrosen hukkumiskuolema sittenkään onnettomuus?

Dekkareihin erikoistunut kirjakauppa on mainio miljöö cozy mysterylle, ja Hart sirottelee tekstiin runsaasti rikoskirjallisuuteen liittyvää nippelitietoa. Kirjassa viitataan jatkuvasti sekä tunnettuihin että vähemmän tunnettuihin dekkaristeihin ja heidän luomiinsa hahmoihin, ja Annie yrittääkin hyödyntää dekkariharrastuneisuuttaan ja -lukeneisuuttaan selvittäessään saarella tapahtuneita murhia.

Death on Demand on kohtalaisen viihdyttävä ja hauska dekkari, joka ei ole sieltä genrensä kotoisimmasta päästä, mutta ei liioin vie yöunia. Kirjan loppupuolella on jokunen jännittäväkin hetki, mutta enimmäkseen Annie ja Max ajelevat jälkimmäisen punaisella Porschella ympäri saarta, jututtavat epäiltyjä ja pähkäilevät keskenään eri vaihtoehtoja. Toimintaa ja vaihtuvia tilanteita olisi voinut olla enemmänkin.

Romaanin henkilöt ovat turhan yksiulotteisia ja etenkin kirjan alkupuolella heitä voi olla vaikea erottaa toisistaan, koska suurin osa epäillyistä esitellään kerralla. Myös murhaaja on lopulta liian helppo arvata. Sarjan tulevia osia ajatellen Broward's Rock tuntuu käyvän pieneksi jo tässä ensimmäisessä kirjassa, mutta ehkä mielikuvitus takaa myöhemmille murhamysteereille rajattomat mahdollisuudet.

Romantiikkaa kirjassa on vähintään keskivertodekkarin verran Annien ja Maxin uudelleenlämmitellessä jo kertaalleen kariutunutta suhdettaan. Itsepäisen Annien ja hurmuri-Maxin välillä on kilpailullisuutta ja etenkin Annien puolelta äkäpussimaista niskoittelua, mikä tuo mieleen vanhat tyttökirjat tai mustavalkoiset Hollywood-elokuvat. Tältä osin Hartin tyyli on varmasti tuntunut vanhanaikaiselta jo kirjan ilmestymisvuonna 1987.

Tuomio: Tulen varmasti lukemaan lisää Death on Demand-sarjaa, sillä kirjakauppamiljöö on kotoisa ja viittaukset toisiin dekkareihin inspiroivat. Toivon kuitenkin löytäväni kirjoista sellaisia painoksia, joissa teksti olisi painettu hiukan isommalla kuin tässä omistamassani pehmeäkantisessa. Pikkuruisen tekstin ja paikoin hivenen kimurantin englannin vuoksi kirja oli melko hidas luettava.

Karin Slaughter: Pelon huone

Amerikkalaisen Karin Slaughterin Pelon huone (Fractured, 2008) on Atlantaan sijoittuvan Will Trent-sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, mutta Pelon huone toimii mainiosti myös itsenäisenä dekkarina.

Will Trent on GBI:n eli Georgia Bureau of Investigationin etsivä, jolla on monenlaista henkilökohtaista painolastia. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa lastenkodissa ja kokenut julmaa kiusaamista niin aikuisten kuin lastenkin taholta. Lisäksi Willillä on paha lukihäiriö, joka tekee hänestä lähes lukutaidottoman. Tämän ominaisuutensa Will joutuu salaamaan työssään etsivänä.

GBI on suomennettu harhaanjohtavasti Georgian etsivätoimistoksi, vaikka todellisuudessa kyseessä on Georgian osavaltion poliisi. Jos joku vakava rikos osoittautuu ylivoimaiseksi selvitettäväksi Atlantan poliisille, siirtyy vastuu tutkimuksista GBI:lle. Näin tapahtuu, kun Atlantan poliisi mokaa erään murhatutkimuksen heti alkumetreillä.

Will saa tutkittavakseen tapauksen, johon liittyy varakkaan perheen 17-vuotiaan tyttären sieppaus ja tämän parhaan ystävättären raaka murha. Jäljet näyttävät johtavan koulumaailmaan. Yllättäen myös lukihäiriöllä on osuutensa tapahtumiin, mikä auttaa Willin uusien johtolankojen jäljille.

Parikseen Will saa paikallispoliisin henkirikososastolla työskentelevän Faith Mitchellin, joka suhtautuu uuteen työtoveriinsa penseästi. Tutkiessaan Atlantan poliisivoimissa rehottanutta korruptiota Will käräytti myös Faithin poliisipäällikkönä työskennelleen äidin, joka passitettiin tahtomattaan varhaiseläkkeelle. Faithin asenne Williin kuitenkin muuttuu tutkimusten edetessä.

Kirjassa tehtävät rikokset ovat järkyttävän raakoja, mutta kerrontaan Slaughter ei rakenna erityisen jännittäviä tai pelottavia tilanteita. Poliisit työskentelevät arkisen järjestelmällisesti päästäkseen sieppaaja-murhaajan jäljille. Ihmisiä kuulustellaan, rikospaikkoja tutkitaan ja näytteitä analysoidaan laboratoriossa. Yksityiselämän koukeroillekin on aikaa, vaikka siepatun tytön henki roikkuu hiuskarvan varassa.

Slaughterin kieli on melko suoraviivaista ja vivahteetonta, mikä tekee kirjasta hyvin juonivetoisen lukukokemuksen. Slaughter taitaa kuitenkin myös psykologisen ja sosiologisen analyysin. Hän pyrkii taustoittamaan henkilöidensä motiivit huolellisesti ja välttämään liian mustavalkoisia asetelmia. Pelon huoneen pahuus ei ole absoluuttista, vaan sille on löydettävissä syynsä.  

Tuomio: Pelon huone on sujuva ja viihdyttävä perusjännäri, jolta kuitenkin odotin ja toivoin vieläkin vetävämpää kerrontaa ja yllätyksellisempää loppuratkaisua. Will Trent-sarjan kolmaskin osa on jo käännetty suomeksi, mutta sitä ennen luen varmasti sarjan aloittaneen Triptyykin (2006, suom. 2009) sekä koko joukon muita dekkareita.

Kouvolan XV Dekkaripäivät

Piipahdin perjantaina Kouvolan Dekkaripäivillä, jotka järjestettiin nyt viidennentoista kerran. Ehdin seurata illan ohjelman ensimmäisen puoliskon eli oikeusministeri Tuija Braxin ja kustannustoimittaja Anna Warraksen esitelmät sekä Dekkaripäivien yhteydessä jo seitsemättä kertaa järjestetyn kirjoituskilpailun palkintojen jaon.

Dekkaripäivien tämänvuotiseen Rikos & rangaistus-teemaan liittyen ministeri Brax valotti esityksessään Suomen vankeinhoitolaitoksen historiaa ja nykytilaa. Vuonna 1947 Suomessa oli 9000 vankia, eli yli kolme kertaa enemmän kuin nyt ja niin ikään kolme kertaa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa tuohon aikaan. Väkilukuun suhteutettuna vankimäärä oli valtava, jos sitä vertaa nykyiseen.

Brax selitti Suomen suurta vankimäärää mm. seuraavilla tekijöillä: nuori demokratia, 1930-luvun poliittinen tilanne, vuoden 1918 sisällissota ja toinen maailmansota. 1950-luvulla vankimäärää ryhdyttiin aktiivisesti pienentämään, mutta syynä ei niinkään ollut poliittinen tahto tai ajattelutavan muutos, vaan yksinkertaisesti tilanpuute.

Brax selvitti myös omalla ministerikaudellaan voimaan tulleen vankeuslain taustoja. Vuonna 2005 Suomen vankilat olivat niin tupaten täynnä, että Braxin mukaan tilanne ei ollut pelkällä lisärahalla ratkaistavissa. Tästä syystä hallitus uudisti lainsäädäntöä avolaitoksia ja valvottua koevapautta suosivaan suuntaan. Lisäksi päätettiin lakkauttaa Konnunsuon vankila ja supistaa Pelson vankilan paikkamäärää.

Lopuksi Brax esitteli vielä kalvoa, joka havainnollisti vankilatuomioiden syitä vuodesta 1985 nykypäivään. Kun vielä 1980-luvun puolivälissä ylivoimaisesti suurin osa vangeista istui tuomiota omaisuusrikoksista, 2000-luvulla ehdoton enemmistö vankeusrangaistuksista on langetettu väkivaltarikoksista. Ennalta-arvattavasti myös huumerikosten osuus tilastoissa on noussut, joskin vuodesta 2005 lähtien se on ollut lievässä laskussa.

Braxin esityksen jälkeen Dekkaripäivien puuhanaiset kutsuivat lavalle dekkarinovellikilpailun parhaat kirjoittajat, joiden tekstit on julkaistu juuri ilmestyneessä Rikos & rangaistus-antologiassa. Kärkikolmikon oli valinnut Brax, ja hän myös jakoi palkinnot voittajille.

"Koskaan ei ole liian aikaista ryhtyä lukemaan dekkareita"

Seuraavaksi ääneen pääsi Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana yli 20 vuotta työskennellyt Anna Warras, jonka esitelmän aiheena olivat lapsille ja nuorille suunnatut dekkarit. Enid Blytonin Viisikko-kirjat ja useiden eri kirjailijoiden Carolyn Keene-nimellä kirjoittamat Neiti Etsivät kuuluvat edelleen kirjastojen lainatuimpiin nuortenkirjoihin, mutta jännitystä lapsille ja nuorille kirjoittavat myös monet nykykirjailijat.

Warras tiivisti lapsille ja toisaalta aikuisille suunnatun jännityskirjallisuuden keskeisimmät erot kolmeen seikkaan. Ensinnäkin lapsille kirjoitettujen dekkareiden tulee olla helppolukuisia ja melko suoraviivaisia, joten kirjat eivät voi olla kovin mutkikkaita rakenteellisesti. Luonnollisesti ne eivät myöskään voi olla kovin väkivaltaisia, joskin Warras kertoi huomanneensa aseiden heiluttelun rantautuneen myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Kolmanneksi Warras mainitsi toiveikkuuden, johon lasten dekkari on hyvä päättää.

Warraksen mukaan lasten ja nuorten jännityskirjallisuuteen on suhtauduttu melko suopeasti siitä syystä, että lasten lukemista on tavallisesti haluttu kannustaa, ja sopivasti jännittävät kirjat ovat erityisesti varhaiseen teini-ikään ehtineiden lasten mieleen. Warras muistuttaa, että poikien seikkailukirjallisuudella on pitkät perinteet, mutta se on ollut nimenomaan pojille suunnattua, kun taas dekkarit eivät ole samalla tavalla sukupuoleen sidottuja. Toisaalta tytöille on ollut tarjolla realistisia nuortenromaaneja, kun taas pojat ovat usein siirtyneet suoraan lastenkirjoista aikuisille suunnatun jännitys- tai fantasiakirjallisuuden pariin.

Kiinnostava oli myös Warraksen näkemys dekkari- ja fantasiakirjallisuudesta eräänlaisina vastapooleina. Warras kiitteli dekkarigenreä yhteiskuntakriittisyydestä, ja totesi monien nuorten kaipaavan realistista kerrontaa.

Warraksen yleisölle esittelemiä, eri ikäryhmille suunnattuja kirjoja katsellessani en voinut olla ajattelematta, että kustantajilla taitaa olla melko ruusuinen kuva murrosikäisten nuorten elinpiiristä. 12-15-vuotiaille suunnattujen kirjojen joukossa oli ainakin kansitaiteesta päätellen melko lapsellisiakin teoksia, joita taitavat todellisuudessa lukea vähän nuoremmat koululaiset.

Kun itse olin kahdeksannella luokalla eli 14-vuotias, äidinkielenopettajamme luetutti meillä Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja poliisin poika-romaanin, joka oli aika rankka ja väkivaltainenkin teos. En silti ajatellut, että olisin ollut liian nuori lukemaan sellaista kirjaa.

Warras esitteli myös aivan pienimpien lasten "jännäritarjontaa". Richard Scarryn 2-5-vuotiaille suunnatut Suuri piirakkaryöstö ja Valintamyymälän arvoitus vaikuttivat kertakaikkisen hurmaavilta dekkareilta!

Tauon jälkeen ohjelmassa olisi ollut vielä Stieg Larssonin Millennium-trilogian analyysia, kirjailija Markku Ropponen sekä monikulttuurisen Ranskan rikostarinoita, joista kertomassa olisi ollut FT Harri Veivo. Minun oli kuitenkin lähdettävä ennen tilaisuuden jälkimmäisen puoliskon alkua. Joudun jättämään väliin myös lauantain ohjelman, jonka kohokohtia lienevät kirjailijat Håkan Nesser ja Matti Yrjänä Joensuu.

The Wire - Langalla, kausi 1 | DVD

Harmittelin taannoin eräälle ystävälleni, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Ystävä suositteli HBO:n sarjaa The Wire eli Langalla, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta -- myös minulta -- ohi.

David Simonin luoma The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen (Wood Harris) kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri-leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin.

Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista.

Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä-ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen paremmin kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen.

Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä TV-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu, yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.

24.1.2010

Teksti on julkaistu ensimmäisessä blogissani tammikuussa 2010. Olen sittemmin katsonut sarjan kaikki tuotantokaudet, ja voin lämpimästi suositella niistä jokaista.

Peter James: Kuolema katsoo kohti

Minerva Kustannukselta juuri ilmestynyt Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead, 2006) on toinen osa Peter Jamesin Brightoniin sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka aloitti viime vuonna suomennettu Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple, 2005). Sarjassa seurataan nelikymppisen ylikomisario Roy Gracen murhatutkimuksia Brighton & Hoven merenrantakaupungissa.

Kuolema katsoo kohti sukeltaa internetin ja ihmismielen pimeälle puolelle. Yrittäjä ja perheenisä Tom Bryce löytää junasta CD-levyn ja vie sen kotiinsa. Levylle on taltioitu nuoren naisen raaka murha. Tom ymmärtää pian nähneensä jotain, mikä saattaa hänen koko perheensä vaaraan.

Kun Brightonista löydetään pahoin silvottu naisen ruumis, Sussexin poliisi alkaa tutkia murhaa, jonka silminnäkijä Tom mahdollisesti on. Tomin vaimo Kellie tilailee päivät pitkät tavaraa eBaysta ja turruttaa itseään vodkalla. Onko Kellie murhia tehtailevan ja videoivan liigan seuraava uhri?

Molemmat Peter Jamesin jo suomennetut Roy Grace-dekkarit ovat koukuttavia jännitysromaaneja, joiden keskeinen kysymys ei ole kuka vaan mitä. Kirjat tarjoavat kiitettävästi käänteitä myös perinteisempien whodunnit-mysteerien ystäville, mutta mitään jymy-yllätystä à la Simon Beckett ei loppumetreillä ole luvassa.

James ei kaihda raakoja yksityiskohtia, mutta hänen kirjansa eivät ole samalla tavalla piinaavia ja pelottavia kuin Beckettin teokset. Kamaluuksien vastapainoksi James tarjoilee ihmissuhteita, huumoria ja arkisen poliisityön kuvailua. Realistisen rajoissa pysyttelevä kerronta etenee sujuvasti, ja juonta eteenpäin vievät nytkähdykset ja taustoittavat suvantokohdat vuorottelevat keskenään rytmikkäästi.

Päähenkilö Roy Grace on monien fiktiivisten kollegojensa tapaan työnarkomaani, jolle maistuu viski ja roskaruoka. Gracen erikoispiirre on hänen uskonsa henkimaailmaan: ylikomisario konsultoi säännöllisesti meedioita tutkimuksissaan, mikä häiritsee hänen esimiehiään ja huvittaa mediaa.

Gracen vaimo Sandy on kadonnut lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, eikä Grace tiedä, onko Sandy elossa vai kuollut. Grace ei ole tapaillut ketään vaimonsa katoamisen jälkeen, mutta ruumishuoneella työskentelevä Cleo saa hänet virkoamaan horroksestaan. Uskallan veikata, että Sandykin ilmestyy vielä kuvioihin, tavalla tai toisella.

Päähenkilö Gracen lisäksi kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä. Niin uhrien kuin tekijöidenkin tekemisiä seurataan omissa luvuissaan. Kerronta ei ole täysin lineaarista, mutta linjakasta ja loogista se on. Loppuratkaisuissaan James suosii pitkitettyjä takaa-ajo- ja toimintakohtauksia. Niiden sijaan hänen soisi uhraavan enemmän rivejä henkilöidensä tarinoiden päättelyyn.

Tuomio: Aion ehdottomasti lukea Roy Grace-sarjaa ainakin sitä mukaa kuin sitä suomennetaan. Alkukielellä sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy toukokuussa. Kirjoista on tiettävästi tekeillä myös TV-sarja.

Katherine Hall Page: The Body in the Sleigh

Yhdysvaltalaisen Katherine Hall Pagen The Body in the Sleigh (2009) on jo kahdeksastoista Faith Fairchildista ja hänen perheestään kertova romaani, mutta ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen lukemani. Viimeinen siksi, että kirja ei missään vaiheessa napannut kunnolla mukaansa.

Alun perin tartuin kirjaan joulun alla. Etsiskelin vuodenaikaan sopivaa, mieluiten jouluista dekkaria luettavakseni, ja kiinnostuin Hall Pagen uutuudesta, koska kirjailijan 15. Faith Fairchild-dekkari oli voittanut arvostetun Agatha Awardin. Viime vuosina Agatha Award on mennyt järjestään kanadalaiselle Louise Pennylle, jonka dekkarit ovat suosikkilistani kärjessä.

Hall Pagen kirja ei kuitenkaan ottanut luistaakseen joulunpyhinä, joten palasin siihen vasta nyt keväämmällä. Kirjan päähenkilö on pastorin vaimo Faith Fairchild, joka lähtee sydänleikkauksesta toipuvan miehensä ja kahden lapsensa kanssa joulunviettoon Sanperen saarelle. Saari sijaitsee Mainen osavaltiossa ja Fairchildeilla on siellä talo (tai suomalaisittain mökki).

Sanperella asuu myös Mary Bethany-niminen vanhapiika, joka on omistautunut vuohilleen. Jouluaattona Mary löytää tallistaan pienen vauvan, jonka kantokoppaan on kätketty tukku rahaa ja nimetön kirje. Kirjeessä Maryä kehotetaan kasvattamaan Christopherista kunnon mies. Hämmentynyt Mary soittaa Faithin hätiin, ja yhdessä naiset yrittävät selvittää vauvan äidin henkilöllisyyden.

Kirjan toinen juonilinja lähtee siitä, kun Faith löytää reestä kuolleen tytön, joka osoittautuu saarella asuneeksi Norah Taftiksi. Norah on kuollut huumeiden yliannostukseen, mutta kyseessä ei ole vahinko vaan murha. Fairchildien perhetuttavien poika viedään tapauksen tiimoilta kuulusteltavaksi, mutta hän suostuu uskoutumaan asiassa vain Faithin pastori-miehelle. Lopulta juonilinjat kietoutuvat väljästi yhteen.

Hall Pagella on sekä psykologista että yhteiskunnallista yritystä, mutta paikoin lipsahdetaan paatoksen puolelle. Kirjassa on myös pari psykologisesti täysin epäuskottavaa sivuhenkilöä. Päähenkilöt ovat liiankin tavallisia ja mitäänsanomattomia. Maryn ja tallista löytyneen Christopherin nimet viittaavat tietysti Raamattuun ja jouluevankeliumiin, mutta haettu intertekstuaalisuus jää päälleliimatuksi.

Tuomio: Jännäriksi The Body in the Sleigh on aivan liian laahaava ja yllätyksetön. Todella viihdyttäväksi cozy mysteryksi siinä on liian vähän kodikkuutta ja huumoria. Kirja ei ole huono, mutta sovinnainen ja vähän tylsäkin se on.

Midsomerin murhat, kaudet 1-6 | DVD

Olen katsonut talven mittaan Midsomerin murhien kuusi ensimmäistä tuotantokautta. Caroline Grahamin kirjoihin pohjautuvaa sarjaa alettiin tehdä Iso-Britanniassa vuonna 1996 ja sitä ei näköjään osata lopettaa, vaikka päähenkilöä alusta asti esittänyt John Nettles jäi viime vuonna pois sarjasta. Monet muistavat Nettlesin jo Jerseyn saarelle sijoittuneesta Bergerac-rikossarjasta (1981-1991).

Bergeracia huomattavasti lupsakampi Midsomerin murhat sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jonka idyllisissä pikkukylissä tapahtuvien murhien selvittely on ylikomisario Tom Barnabyn (Nettles) vastuulla. Kuuden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa Barnabyn apuna on ennakkoluuloinen ja korostetun homofobinen ylikonstaapeli Gavin Troy (Daniel Casey). Seitsemännen kauden alussa Troy ylennetään ja Barnaby saa uuden alaisen.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Barnabyn Joyce-vaimo (Jane Wymark) sekä parin aikuinen tytär Cully (Laura Howard). Sarjan alkupuolella Cully tekee uraa näyttelijänä, mutta pikkuhiljaa hän alkaa tehdä jos jonkinlaisia hanttihommia Midsomerin alueella. Cullylla ja Troylla on aika ajoin pientä vipinää, mutta suhde ei koskaan kehity ystävyyttä pitemmälle.

Barnabyn ja Troyn suhde sen sijaan kehittyy kokeneen ja kokemattoman poliisin opettaja-oppilas-suhteesta lähes tasa-arvoiseksi työtoveruudeksi, vähän samaan tapaan kuin Morsen ja Lewisin suhde Ylikomisario Morse-sarjassa. Lewisin tavoin myös Troy vaikuttaa pitkään vähän yksinkertaiselta ja hölmöltäkin, mutta pikkuhiljaa mies saa hoksottimensa toimimaan.

Midsomerissa on lähes aina kesä, ja hyvin hoidettujen puutarhojen kukkaloisto hivelee silmää. Eri puolilla Englantia kuvatun sarjan miljöökuvaus on cozy mystery-dekkarigenrestä tuttua. Kodikkaissa maalaiskylissä asustaa toimeliasta väkeä, joka puuhastelee jos jonkinlaisen järjestö- tai harrastustoiminnan parissa. Tapahtumia, myyjäisiä ja erilaisia mittelöitä järjestetään tuon tuosta.

Kulissien takaiset intohimot johtavat kuitenkin rikoksiin, jotka tuovat kyläyhteisöjen vaiettuja salaisuuksia päivänvaloon. Usein Midsomerin murhamysteerit liittyvät tavalla tai toisella kulttuurin ja taiteen maailmaan: teatteriin, musiikkiin, kirjallisuuteen tai vaikkapa akvarellimaalaukseen.

Useimpien englantilaisten poliisisarjojen tapaan Midsomerin murhien jaksot ovat vaihtuvien käsikirjoittajien kynäilemiä. Joitakin jaksoja vaivaa sekavuus, toisia tylsyys. Enimmäkseen sarja on kuitenkin nautinnollista seurattavaa rikosromaanin kultakauden peribrittiläisessä hengessä.

Tärppeinä viisi jaksoa vuosilta 1997-2003:

The Killings at Badger's Drift (kausi 1)
Caroline Grahamin ensimmäiseen Barnaby-kirjaan perustuvassa pilottijaksossa esiintyvät eksentriset äiti ja poika, Iris ja Dennis Rainbird, ovat sarjan monista omituisista henkilöhahmoista ehkä omituisimmat.

Written in Blood (kausi 1)
Midsomer Worthyn kirjoittapiiri kutsuu vieraakseen kuuluisan kirjailijan yhden jäsenensä vastustelusta huolimatta. Grahamin neljänteen Barnaby-kirjaan perustuva jakso on yksi koko sarjan jännittävimmistä.

Death's Shadow (kausi 2)
Barnabyn ja hänen vaimonsa Joycen on tarkoitus juhlia 25-vuotishääpäiväänsä uusimalla vihkivalansa Badger's Driftin kirkossa, mutta eiköhän kylässä ala tapahtua murhia, joiden vuoksi suunnitelmat sotkeutuvat. Jakson rikosjuoni on harvinaisen hieno.

Death & Dreams (kausi 6)
Mieleenpainuva jakso mielisairaalamiljöön ja psykologisesti kammottavan juonensa vuoksi. Sekä tietysti siksi, että Cully ja Troy vihdoin suutelevat. Palatakseen sen jälkeen takaisin ystäviksi, ilman mitään selityksiä.

A Tale of Two Hamlets (kausi 6)
Kahden kylän keskinäisestä kilpailusta ja nahistelusta kertova jakso on siitä poikkeuksellinen, että siinä esiintyy myös hiukan ränsistyneempi, ei-niin-idyllinen kyläpahanen, nimeltään Lower Warden.