Tarkoitus oli välttää pohjoismaista angstia tässä blogissa, mutta olen lähdössä huhtikuussa Islantiin, ja matkaan on aina mukava valmistautua lukemalla kohdemaan kirjallisuutta. Islannin kulttuurikylpyni käsittää myös elokuvia ja musiikkia, ja matkalukemisiksi aion ottaa Sjónia, Gudmundsonia tai Yrsa Sigurdadottiria. Ja soundtrackiksi tietysti Sigur Rósia.Matkaa ennakoiden tartuin siis islantilaiseen dekkariin, moneen kertaan palkitun Arnaldur Indridasonin Talvikaupunkiin (Vetrarborgin, 2005). Kirja on viides Indridasonilta suomennettu. Päähenkilö on karhea rikospoliisi Erlendur Sveinsson, jonka tytär on narkomaani ja poika käy AA:ssa.
10-vuotiaana Erlendur kadotti pari vuotta nuoremman pikkuveljensä lumimyrskyssä, ja on kantanut musertavaa syyllisyyttä tapahtuneesta koko ikänsä. Erlendur pitää haavaa auki lukemalla illat pitkät tarinoita lumivyöryistä, katoamisista ja kuoliaaksi jäätymisistä; sääolot ovat koituneet monien islantilaisten kohtaloksi.
Talvikaupungin alussa nuori poika löydetään kotitalonsa pihalta kuoliaaksi puukotettuna. Pojan thaimaalainen äiti ja islantilainen isä ovat eronneet, ja huonosti Islantiin sopeutunut velipuoli katoaa pian surman jälkeen.
Erlendurin kollegat Elínborg ja Sigurdur Óli kuulustelevat kuolleen pojan koulutovereita ja opettajia, joiden joukosta erottuu avoimesti rasistinen äidinkielenopettaja Kjartan. Toinen tutkintahaara selvittää surmatun Elias-pojan naapurissa asuneen miehen taustoja: poliiseilla on syytä epäillä miestä pedofiiliksi.
Murhatutkimusten ohella Indridason kuljettaa useampaakin sivujuonnetta. Erlendurin tytär painostaa isäänsä kertomaan koko totuuden pikkuveljen katoamisesta lumimyrskyyn. Koulumaailmaan palannut Sigurdur Óli joutuu niin ikään vastatusten menneisyytensä kanssa. Erlendurilla on selvitettävänään myös masentuneen aviovaimon katoamistapaus, joka tuntuu lopulta linkittyvän Eliaksen murhaan.
Talvikaupungin teema on monikulttuurisuuden haaste islantilaiselle yhteiskunnalle, joka on elänyt melko eristyksissä muusta maailmasta vuosisatojen ajan. Ennakkoluuloja ja isänmaallisuutta tarkastellaan eri kanteilta. Indridason yrittää muodostaa monipuolisen kokonaiskuvan ja onnistuukin välttämään mustavalkoisuuden. Rasismia ei myöskään tarjoilla selitykseksi kaikkiin antisosiaalisiin tekoihin; pikemminkin taustalta paljastuu yleistä välinpitämättömyyttä ja perheiden sisäisiä ongelmia.
Kirjan Islanti on kylmä maa, jossa elämä on arkista aherrusta ja ilotonta eloonjäämistaistelua. Ihmiset vaikuttavat varautuneilta, siilimäisiltä: epäilevän ja piikikkään ulkokuoren alla ailahtelee lämpö. Indridasonin illuusioton loppuratkaisu on uskottava. Sitä sen sijaan ei ole äidinkielenopettaja Kjartanin hahmo: miksi entinen urheilija ja uusnatsi olisi päätynyt opettamaan lapsille islantia?
Dekkarina Talvikaupunki on kelvollinen muttei erityisen koukuttava. Indridason taitaa realistisen yhteiskuntakuvauksen, mutta karkottaa huonosti ankeutta. Ilon- tai toivonpilkahduksia kirjaan ei juuri ole siroteltu. Suomennos vaikuttaa hutiloidulta ja teksti olisi kaivannut kielenhuoltoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti