Andrea Camilleri: Rounding the Mark

Komisario Montalbano tuntee voimatonta raivoa maailman pahuuden, poliisin korruptuneisuuden ja Italian uuden, sensuuria harjoittavan oikeistohallituksen edessä. Montalbano on jo päättänyt irtisanoutua virastaan, kun hänen tiensä risteävät pienen afrikkalaispojan kanssa, joka on tuotu satojen muiden laittomien siirtolaisten mukana Välimeren yli Sisilian rannikolle.

Komisarion ja pojan lyhyt kohtaaminen ei jätä Montalbanoa rauhaan, ja hänen pahat aavistuksensa käyvät toteen, kun poika löytyy kuolleena tienposkesta. Montalbanon soimaava omatunto vaatii pojan kohtalon selvittämistä ja syyllisten rankaisemista.

Aamu-uinnillaan Montalbano törmää meressä ajelehtivaan ruumiiseen, joka on rapujen tunnistamattomaksi kaluama. Miehen henkilöllisyys selviää vasta, kun komisarion ruotsalainen ystävätär Ingrid tulee mukaan kuvioihin. Kuten arvata saattaa, merestä löytyneen miehen ja afrikkalaispojan tarinatkin risteävät lopulta.

Andrea Camillerin seitsemäs Montalbano-dekkari Rounding the Mark (Il giro di boa, 2003) liikkuu järjestäytyneen rikollisuuden, ihmiskaupan ja laittomien siirtolaisten ammattimaisen salakuljetuksen karussa maailmassa. Kokonaistilanteen toivottomuudesta huolimatta Montalbano yltää taas melkoisiin urotekoihin suuttumuksensa ja oikeudentajunsa ajamana. Komisarion sydäntä koetellaankin kirjassa niin symbolisesti kuin fyysisestikin.

Vaikka kirjan aihepiiri on synkkä, kerronta on totuttuun tapaan huumorilla höystettyä. Camilleri kirjoittaa tavattoman vetävästi ja viihdyttävästi. Kirjailija on dialogin mestari, mutta myös Montalbanon yksinäisten kamppailujen, niin sisäisten kuin ulkoistenkin, kuvaukset ovat vangitsevia.

Sarjan edellinen osa ilmestyi suomeksi maaliskuussa, joten Rounding the Markin suomentamista saataneen odottaa pari vuotta. En suosittele odottamaan, vaan tarttumaan Camillerin luottokääntäjän Stephen Sartarellin erinomaisiin englanninnoksiin.

M.C. Beaton: Agatha Raisin and the Quiche of Death

M.C. Beatonin Agatha Raisin-kirjasarja on täydellinen löytö kodikkaan ja hauskan cozy mysteryn ystäville. Sarjan aloittavassa Agatha Raisin and the Quiche of Death-kirjassa (1992) rouva Raisin myy menestyvän pr-firmansa Lontoossa ja ostaa talon Cotswoldista, pienestä Carselyn kylästä. Haaveissa siintää seesteinen elämä idyllisellä maaseudulla.

Kaikki lähtee kuitenkin menemään pieleen heti. Agatha hakee kyläläisten hyväksyntää osallistumalla leivontakilpailuun, mutta kilpailun tuomari pääsee hengestään syötyään Agathan pinaattipiirakkaa. Käy ilmi, että Agatha on huijannut ja ostanut myrkyllisen piirakkansa lontoolaisesta leipomosta. Vaikka tapausta pidetään onnettomuutena, Agathan oltavat kylässä käyvät tukaliksi.

Agatha päättää myydä talonsa ja palata takaisin Lontooseen häntä koipien välissä. Ensin hän haluaa kuitenkin selvittää, oliko kyseessä todella onnettomuus vai halusiko joku saada tuomarina toimineen herra Cummings-Brownen hengiltä.

M.C. Beatonin sankaritar on riemastuttavan ristiriitainen hahmo. Hän on röyhkeä ja puhuu epäkohteliaasti töksäytellen tai komennellen. Kuitenkin hän on myös sympaattinen ja hyvin inhimillinen lapsellisessa huomionkipeydessään ja hupsuudessaan. Beaton kuvaa Agathan yksinäisyyttä koskettavasti ja tuo siihen helpotusta ystävällisten kyläläisten muodossa, sortumatta kuitenkaan idealisoimaan tiivistä kyläyhteisöä tai maalaiselämää ylipäätään.

Whodunnit-mielessä sarjan aloittava teos ei ole järin omaperäinen tai jännittävä, mutta kerronta on sujuvaa ja viihdyttävää kautta linjan. Beatonin humoristinen tyyli tekee henkilöistä hyvin eläviä. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, joka on pyörinyt Suomenkin televisiossa vuosikaudet. Toisaalta Agatha Raisin toilailuineen muistuttaa myös keski-ikäistä Bridget Jonesia.

M.C. Beaton on yksi kirjailija Marion Chesneyn (s. 1936) monista pseudonyymeista. Skotlantilainen Chesney on työskennellyt mm. Glasgowlaisen kirjakaupan sisäänostajana, teatterikriitikkona ja toimittajana. Kirjailijana Chesney on uskomattoman tuottelias: 70-luvun lopulta lähtien hän on julkaissut satakunta kirjaa eri salanimillä. Agatha Raisinin tavoin Chesney omistaa talon Cotswoldissa.

M.C. Beatonin kirjoja ei ole suomennettu, mutta ne ovat varsin helppolukuisia englanniksikin. Agatha Raisin-sarjan parikymmentä teosta ovat vastikään ilmestyneet uusina pokkaripainoksina, joiden kansikuvat ovat cozy mystery-genrelle sopivasti syötävän herkullisia.

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

Kahta kovemmin (Two for the Dough, 1996) on viihdekirjailija Janet Evanovichin Yhdysvalloissa supersuositun Stephanie Plum-kirjasarjan toinen osa. Sarjan neljäs suomennos on vastikään ilmestynyt; englanniksi sarja on edennyt jo 16. osaansa.

Kolmikymppinen Stephanie Plum on New Jerseyn Trentonissa asuva takuukarkureiden pidätysvirkailija, joka elää vauhdikasta poikamiestyttöelämää hamsterinsa Rexin kanssa. Vauhdikkuus tulee enimmäkseen palkkionmetsästäjän välillä vaaralliseksikin äityvästä työstä; vapaa-aikanaan Plum nauttii äitinsä huolella kokkaamista aterioista ja käy satunnaisesti lenkillä.

Kahta kovemmin on juoneltaan köykäinen. Stephanie jäljittää Kenny-nimistä takuukarkuria, joka osoittautuu melkoiseksi psykopaatiksi. Hautaustoimistoa pyörittävällä, luihulla Spiro Stivalla on ollut yhteisiä bisneksiä Kennyn kanssa, mutta nyt Spiro joutuu Kennyn tulilinjalle ja kaipaa Stephanien apua. Juttuun kietoutuu USA:n armeijalta varastettuja aseita, kadonneita ruumisarkkuja ja vainajilta silvottuja ruumiinosia, joita pimahtanut Kenny ripottelee ympäriinsä.

Tyylilajiltaan Evanovichin numerosarja sijoittuu johonkin chick litin ja toimintapainotteisten dekkareiden välimaastoon. Evanovich aloitti kirjailijanuransa romanttisella viihteellä, ja sitä on mukana aimo annos myös Stephanie Plum-sarjassa. Poliisi Joe Morelli, jonka kanssa Stephaniella on pitkä historia ja jonkinlainen viha-rakkaus-suhde, on tarinoiden vakituinen romantic interest.

Evanovich on kertonut ottaneensa kirjasarjaansa mallia amerikkalaisista sitcomeista. Kerronta onkin helposti visualisoitavaa, dialogi nokkelaa ja tempo tv:stä tuttu. Stephanien rämäpäinen isoäiti on yksi hauskimmista viihdekirjallisuudessa tapaamistani hahmoista.

Jännitystä Evanovich annostelee kuitenkin turhan säästeliäästi. Juoni on niin suoraviivainen, että yllätysmomentteja ei juuri ole odotettavissa. Mutkikkaampien mysteereiden ystävä saattaa jopa pitkästyä Stephanie Plumin matkassa.

Kirja on ihan letkeää luettavaa, mutta ei saa odottamaan kieli pitkällä loppuratkaisua eikä muutenkaan koukuta parhaiden dekkareiden tapaan.

Komisario Lynley, kaudet 5 ja 6 | DVD

Katselin tässä päivänä muutamana BBC:n Komisario Lynley -sarjan viidennen ja kuudennen tuotantokauden. Vuonna 2007 valmistunut kuudes tuotantokausi jää näillä näkymin sarjan viimeiseksi. Ensimmäisen kerran Thomas "Tommy" Lynley (Nathaniel Parker) ja hänen parinsa Barbara Havers (Sharon Small) ratkoivat rikoksia televisiossa vuonna 2001.

Komisario Lynley perustuu väljästi yhdysvaltalaisen Elizabeth Georgen kirjoihin, ja sen punainen lanka on päähenkilöiden välille syntyvä, luokka- ja sukupuolirajat ylittävä ystävyys. Varakas ja sivistynyt Lynley kuuluu vanhaan aristokratiaan, maanläheisen Haversin tausta on työväenluokkainen.

Alussa työparilla on monenlaisia ennakkoluuloja ylitettävänään, mutta vähitellen he oppivat arvostamaan toisiaan ja osoittavat tosi paikan tullen suurta lojaalisuutta toinen toisilleen. Romanttisesta jännitteestä pääparin välillä annetaan varovaisia viitteitä pitkin sarjaa, mutta suhde pysyy täysin platonisena loppuun asti. Ystävyydestään huolimatta Lynley ja Havers ovat ennen kaikkea työpari, ja Havers puhuttelee esimiestään aina kunnioittavasti sir-etuliitteellä.

Viidennen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Lynley on poissa pelistä poliisivoimien sisäisen tutkinnan takia, ja Havers työskentelee uuden naispuolisen pomon alaisuudessa. Lynleykin on kuvioissa mukana, mutta ei komisarion ominaisuudessa. Toisessa jaksossa tuttu parivaljakko on koossa jälleen. Viidennen tuotantokauden paras ja ylivoimaisesti jännittävin jakso on Chinese Walls, jonka aloittava karmiva takaa-ajokohtaus välähtää äkkiarvaamatta ruutuun tasaisin väliajoin ja onnistuu säikäyttämään joka kerta.

Vain kaksiosaisen kuudennen tuotantokauden alussa Lynley ja Havers joutuvat toistamiseen erilleen toisistaan. Vitoskauden dramaattisen päätöksen seurauksena Lynley ottaa virkavapaata, tissuttelee surkeana kotonaan ja päätyy kaiken lisäksi murhatutkimuksen pääepäillyksi. Kun tarpeettoman kovaotteinen komisario Tate (Fitz ratkaisee -sarjan Jane Penhaligonina tutuksi tullut Geraldine Somerville) yrittää saada Lynleyn vankilaan, sarjan uskottavuus on jälleen kerran koetuksella. Myös jakson loppuratkaisussa on nielemistä.

Koko sarjan päättävä Know Thine Enemy-jakso on kuitenkin yksi sarjan parhaista, siitäkin huolimatta että murhaajan henkilöllisyys selviää jo alkumetreillä. Lynleyn ja Haversin yksityiselämää jakso valaisee niukasti; huomio on lähes kokonaan rikoksen selvittelyssä. Luulen, että päätös sarjan lopettamisesta on tehty vasta jakson valmistumisen jälkeen.

Komisario Lynley sijoittuu jännittävyysasteeltaan jonnekin Epäilyksen polttopisteen ja Midsomerin murhien väliin. Televisiossa Lynleytä ei Komisario Morsen tavoin voisi sijoittaa sunnuntai-iltapäiviin, mutta ei sen takia yöuniaankaan menetä.

Parhaat brittisarjat (Prime Suspect, Cracker) tonkivat pahuuden syövereitä pelottavan kekseliäästi mutta silti realistisesti, yhteiskunnallisen ja psykologisen uskottavuutensa säilyttäen. Komisario Lynleyn tavoitteet eivät ole yhtä kunnianhimoiset. Sarja tyytyy viihdyttämään, oikoo välillä mutkissa ja vaihtaa saippuasarjamaiseen tapaan keskeisen henkilön näyttelijää (Lynleyn vaimo Helen), jos tarve vaatii.

Heikoimmillaan Komisario Lynley on haukotuttanut, tuntunut sekavalta ja sortunut täydellisiin epäuskottavuuksiin rikostutkinnan kuvaamisessa. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin sujuvaa ja jännittävää poliisiviihdettä, jota jää kaipaamaan lisää. Sharon Smallin sympaattinen ja herkkä Havers voisi saada oman sarjan; niin usein hän on Komisario Lynleyn jaksoissa varastanut shown nimiosan esittäjältä.

Arnaldur Indridason: Talvikaupunki

Tarkoitus oli välttää pohjoismaista angstia tässä blogissa, mutta olen lähdössä huhtikuussa Islantiin, ja matkaan on aina mukava valmistautua lukemalla kohdemaan kirjallisuutta. Islannin kulttuurikylpyni käsittää myös elokuvia ja musiikkia, ja matkalukemisiksi aion ottaa Sjónia, Gudmundsonia tai Yrsa Sigurdadottiria. Ja soundtrackiksi tietysti Sigur Rósia.

Matkaa ennakoiden tartuin siis islantilaiseen dekkariin, moneen kertaan palkitun Arnaldur Indridasonin Talvikaupunkiin (Vetrarborgin, 2005). Kirja on viides Indridasonilta suomennettu. Päähenkilö on karhea rikospoliisi Erlendur Sveinsson, jonka tytär on narkomaani ja poika käy AA:ssa.

10-vuotiaana Erlendur kadotti pari vuotta nuoremman pikkuveljensä lumimyrskyssä, ja on kantanut musertavaa syyllisyyttä tapahtuneesta koko ikänsä. Erlendur pitää haavaa auki lukemalla illat pitkät tarinoita lumivyöryistä, katoamisista ja kuoliaaksi jäätymisistä; sääolot ovat koituneet monien islantilaisten kohtaloksi.

Talvikaupungin alussa nuori poika löydetään kotitalonsa pihalta kuoliaaksi puukotettuna. Pojan thaimaalainen äiti ja islantilainen isä ovat eronneet, ja huonosti Islantiin sopeutunut velipuoli katoaa pian surman jälkeen.

Erlendurin kollegat Elínborg ja Sigurdur Óli kuulustelevat kuolleen pojan koulutovereita ja opettajia, joiden joukosta erottuu avoimesti rasistinen äidinkielenopettaja Kjartan. Toinen tutkintahaara selvittää surmatun Elias-pojan naapurissa asuneen miehen taustoja: poliiseilla on syytä epäillä miestä pedofiiliksi.

Murhatutkimusten ohella Indridason kuljettaa useampaakin sivujuonnetta. Erlendurin tytär painostaa isäänsä kertomaan koko totuuden pikkuveljen katoamisesta lumimyrskyyn. Koulumaailmaan palannut Sigurdur Óli joutuu niin ikään vastatusten menneisyytensä kanssa. Erlendurilla on selvitettävänään myös masentuneen aviovaimon katoamistapaus, joka tuntuu lopulta linkittyvän Eliaksen murhaan.

Talvikaupungin teema on monikulttuurisuuden haaste islantilaiselle yhteiskunnalle, joka on elänyt melko eristyksissä muusta maailmasta vuosisatojen ajan. Ennakkoluuloja ja isänmaallisuutta tarkastellaan eri kanteilta. Indridason yrittää muodostaa monipuolisen kokonaiskuvan ja onnistuukin välttämään mustavalkoisuuden. Rasismia ei myöskään tarjoilla selitykseksi kaikkiin antisosiaalisiin tekoihin; pikemminkin taustalta paljastuu yleistä välinpitämättömyyttä ja perheiden sisäisiä ongelmia.

Kirjan Islanti on kylmä maa, jossa elämä on arkista aherrusta ja ilotonta eloonjäämistaistelua. Ihmiset vaikuttavat varautuneilta, siilimäisiltä: epäilevän ja piikikkään ulkokuoren alla ailahtelee lämpö. Indridasonin illuusioton loppuratkaisu on uskottava. Sitä sen sijaan ei ole äidinkielenopettaja Kjartanin hahmo: miksi entinen urheilija ja uusnatsi olisi päätynyt opettamaan lapsille islantia?

Dekkarina Talvikaupunki on kelvollinen muttei erityisen koukuttava. Indridason taitaa realistisen yhteiskuntakuvauksen, mutta karkottaa huonosti ankeutta. Ilon- tai toivonpilkahduksia kirjaan ei juuri ole siroteltu. Suomennos vaikuttaa hutiloidulta ja teksti olisi kaivannut kielenhuoltoa.

Mankellin Wallander: Pappi | DVD

Ruotsin eteläisimmässä kaupungissa Ystadissa murhaajat työllistävät jälleen komisario Kurt Wallanderia. Ellei kyse olisi fiktiosta, 27 000 asukkaan pikkukaupungin murhatilastot olisivat niin hälyttäviä, että tilannetta puitaisiin varmasti valtakunnallisella, ellei kansainvälisellä tasolla. Onneksi kyse on kirjailija Henning Mankellin ehtymättömästä mielikuvituksesta, joka on valinnut piskuisen Ystadin temmellyskentäkseen.

Ruotsissa tehtiin vuosina 2005-2006 Mankellin luomiin hamoihin perustuva 13-osainen elokuvasarja, jonka pääosissa olivat Krister Henriksson Wallanderina ja Johanna Sällström tämän tyttärenä Lindana. Pomonsa tyttäreen ihastuvan, kuumaverisen Stefan Lindmanin roolissa nähtiin Ola Rapace, joka on muuten ihanan Noomi Rapacen aviomies. Noomihan näytteli Lisbeth Salanderia Stieg Larssonin romaaneihin perustuvassa elokuvatrilogiassa.

Ola Rapacen roolihahmo kuoli oman käden kautta ensimmäisen Wallander-sarjan päättäneessä elokuvassa Salaisuus (2006). Seuraavana vuonna Linda Wallanderia näytellyt Johanna Sällström teki itsemurhan, oltuaan sitä ennen psykiatrisessa hoidossa masennuksen takia.

Kun elokuvasarjalle alettiin suunnitella jatkoa, siitä haluttiin selvästi erilainen Sällströmin poismenon sekä Lindan ja Stefanin henkilöhahmojen puuttumisen takia. Alkuvuodesta 2009 Ruotsissa sai ensi-iltansa 14. Krister Henrikssonin tähdittämä Wallander-elokuva. Uusi, keskeinen hahmo on ikisensuellin Lena Endren esittämä syyttäjä, johon Wallander on lätkässä. Kakkossarjaan on suunnitteilla yhteensä 12 elokuvaa, joista yhdeksän on jo valmistunut ja seitsemän julkaistu Suomessa DVD:llä.

Itse katson uusia Wallander-elokuvia sitä mukaa kun niitä Helsingin kaupunginkirjastosta saa. Valitettavasti kirjasto ei ole hankkinut uuden sarjan aloituselokuvaa valikoimiinsa lainkaan, ainakaan vielä. Muut uutuudet sieltä saa muutaman viikon jonotusajalla, vasta viime viikolla julkaistua Vuotoa lukuunottamatta.

Pappi (2009) on uuden sarjan kuudes elokuva. Se ei ole Mankellin kirjojen pohjalta filmatisoitu, kuten eivät ole muutkaan Henrikssonin Wallander-elokuvat ihan ensimmäistä Ennen routaa-elokuvaa (2005) lukuunottamatta. Käsikirjoitus on tehty varta vasten elokuvasarjaa varten, ja asialla on ollut Pernilla Oljelund, Mankellin hahmotteleman tarinan pohjalta.

Juoni ei ole kovin kummoinen. Sairaalatarvikkeita Afrikkaan myyvän ja siinä sivussa HIV-lääkkeitä sinne lahjoittavan yrityksen palkkalistoilla ollut pappi yritetään murhata. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että firman pomon vaimolla ja papilla on ollut suhde, josta myös papin oma vaimo on ollut tietoinen. Motiivi voi siis yhtä hyvin olla mustasukkaisuus tai lääkebisneksiin liittyvä. Mahdollisia syyllisiä on vain muutama, mikä tekee murhaajan arvuuttelusta melko tylsää katsojalle.

Osa ensimmäisen sarjan elokuvista oli hyvinkin jännittäviä. Tiivistunnelmainen psykopaatti-jännäri Mastermind (2005) käväisi kauhunkin puolella. Pappi on aivan toista maata: karmivien veritekojen sijaan tarjolla on arkista realismia ja siistiä oikeussalidraamaa. Säikäyttäviä yllätyskäänteitä ei ole lainkaan. Tämä ei välttämättä ole meriitti jännityselokuvalle.

Pappi on kuitenkin onnistunut muutamassa suhteessa. Se on taitavasti kuvattu, ja sen kohtauksissa on häivähdys samanlaista elokuvallista jylhyyttä kuin Niels Arden Oplevin ohjaamassa Millennium-trilogian avauksessa Miehet jotka vihaavat naisia (2009). Lavastuksessa on uutta ilmavuutta ja Wallanderkin on saanut työhuoneen, jonka korkeista ikkunoista on merinäköala. Musiikista vastaa oma ruotsalaissuosikkini, jousilla kokeellisestikin tunnelmoiva Fläskkvartetten.

Itse Wallander vain on yhtä tylsä kuin aina ennenkin. Krister Henriksson ei saa hahmoon samanlaista särmää kuin Rolf Lassgård, joka näytteli Wallanderia ensimmäisen kerran jo 90-luvun puolivälissä. Nähtäväksi jää, miten Kenneth Branagh suoriutuu roolista BBC:n tuoreissa Wallander-filmatisoinneissa. Niitä joutuukin jonottamaan kirjastosta vähän pitempään.

Donna Leon: Seitsemän syntiä

Olen yrittänyt ymmärtää Donna Leonin valtavan suosion salaisuutta, mutta en ole vielä keksinyt sitä. Minusta Leonin Venetsiaan sijoittuvat dekkarit ovat nimittäin vähän laahaavia, jopa tylsiä. Yhteenkään en ole kunnolla koukuttunut, vaikka olenkin tunnollisesti lukenut ne aina loppuun asti. Jännitystä kirjoissa on tuskin nimeksi ja Leonin päähenkilö, keski-ikäinen komisario Guido Brunetti, on jotenkin väritön ja mauton. Leon ei myöskään ole huumorinaisia, joten Brunetti ei naurata sisilialaisen virkaveljensä Salvo Montalbanon tapaan.

Jostain syystä tartun kuitenkin aina silloin tällöin Leonin kirjoihin. Ehkä syynä on sammumaton kiinnostukseni Italiaan, tai yksinkertaisesti halu lukea jotain tuttua ja turvallista. Ja kirjoittaahan Leon hyvin. Ilmeet, eleet ja äänensävyt kuvaillaan ehkä liiankin tarkasti, Venetsian katu- ja kanaaliverkostosta puhumattakaan.

Seitsemän syntiä (Doctored Evidence, 2004) on Donna Leonin kolmastoista Brunetti-dekkari. Vanha, äksy rouva on murhattu raa'asti ja hänen romanialaista kotiapulaistaan syytetään veriteosta. Laittomasti maassa ollut kotiapulainen pakenee poliisia junan alle ja saa surmansa. Brunetti palaa kesälomalta vasta kun tapaus on jo hyllytetty. Murhatun rouvan naapuri saa Brunetin kiinnostumaan jutusta: naapurilla on nimittäin tarjota alibi romanialaisnaiselle.

Brunetti etsii motiivia murhalle seitsemän kuolemansynnin joukosta, mutta tematiikka tuntuu vähän päälleliimatulta, eikä sillä lopulta ole kovin suurta roolia tapauksen ratkeamisessa. Italiassa kun ollaan, korruptio on aina läsnä kaikessa yhteiskuntaelämässä, ja sillä on paikkansa tässäkin dekkarissa.

Kaiken kaikkiaan Seitsemän syntiä lukeutuu kuitenkin Leonin vähemmän yhteiskunnallisten dekkareiden joukkoon. Laittomasti maahan tulleiden huonoa kohtelua ja työvoiman riistoa sivutaan, mutta tämänkin aiheen käsittely unohtuu tutkimuksen edetessä.

Leonilla on ärsyttävä tapa jättää lankoja solmimatta. Järjestyksessä toisen Brunetti-dekkarin, Death in a Strange Countryn, avoin loppuratkaisu suorastaan suututti. Kyllä lähes 400-sivuisen dekkarin pitää palkita lukijansa murhaajan selviämisellä! Seitsemän syntiä kyllä paljastaa murhaajan, mutta muutamat sivujuonteet jäävät ikävästi auki.

Donna Leon. Kuva: Thomas Kierok.

Andrea Camilleri: The Scent of the Night

The Scent of the Night (L’odore della notte, 2001) on italialaisen Andrea Camillerin kuudes Sisiliaan sijoittuva dekkari, jonka päähenkilönä ärhentelee temperamenttinen komisario Salvo Montalbano.

Liikemies Emanuele Gargano on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Garganon mukana ovat hävinneet satojen hyväuskoisten sijoittajien rahat. Petoksen tutkinta ei kuulu Montalbanolle ja koko juttu on jo kuivumassa kasaan, kun omia johtolankojaan seurannut komisario löytää kuin ihmeen kaupalla Garganolle työskennelleen miehen ruumiin. Tapahtumien kulku alkaa vähitellen hahmottua Montalbanolle, mutta lopullisesti arvoitus ratkeaa vasta, kun hän antautuu fiktion vietäväksi.

Huumori on tärkeä ainesosa Camillerin menestysreseptissä ja The Scent of the Nightissa Montalbanon hahmo on selvästi koomisempi kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Kirja onkin erittäin hauska ja viihdyttävä, joskin lievä karikatyyrimäisyys saattaa vaivata Montalbanon hyvin tuntevia lukijoita kirjan alkupuolella. Tutut, melankoliset sävyt tulevat mukaan kerrontaan vähitellen.

Kirjassa on paljon viittauksia sarjan aikaisempiin osiin ja niissä esiintyneisiin henkilöihin. Vanheneminen pelottaa ikääntyvää komisariota ja saa hänet jälleen kerran reflektoimaan suhdettaan pohjoisessa asuvaan naisystäväänsä Liviaan. Tunisialaispoika Francois, jonka Montalbano ja Livia halusivat adoptoida Eväsvoro-kirjassa, alkaa lähestyä teini-ikää. Rouva Clementina Vasile Cozzo auttaa jo kolmannen kerran Montalbanoa rikoksen ratkomisessa. Ja Montalbanon rakas oliivipuu, joka sekin on ollut kuin yksi henkilöistä, saa brutaalilla tavalla surmansa, mikä yllyttää komisarion ennennäkemättömään vandalismiin.

Jännityksen osalta lähes kaikki paukut on säästetty loppuun. Montalbano huomaa kauhukseen elävänsä todeksi William Faulknerin novellia Ruusu Emilylle. Psyko-henkinen loppuratkaisu on kammottavinta Camilleria.

The Scent of the Night julkaistaan maaliskuussa 2010 WSOY:n Sapo-sarjassa suomennettuna nimellä Yön tuoksu.

Kodikas mysteeri?

Meni vuosia, etten juurikaan lukenut dekkareita. Se johtui siitä, että kaikki lukemani dekkarit veivät minulta yöunet ja saivat minut pelkäämään sarjamurhaajia jopa kesämökin huussissa. Patricia Cornwellin lukeminen tarjosi kyllä hyytävää jännitystä, mutta pienempikin annos olisi riittänyt. Halusin ruokkia päättelykykyäni enkä irrationaalisia pelkojani. Aloin myös epäillä väkivallasta ja julmuudesta lukemisen terveellisyyttä mielelle. Patologit saivat siis jäädä.

Toiminnalliset trillerit jätän suosiolla muille (miehille?). En myöskään koskaan ole innostunut synkkämielisestä psykologisesta jännityksestä, jota etenkin Pohjoismaissa harrastetaan. Jos kirjan nimi on "Kosto", Syyllisyys", "Piina" tai "Häpeä", se ei vain houkuttele. Näistä teemoista luen mieluummin rivien välistä, mikä tarkoittaa yleensä hakeutumista dekkari-genren ulkopuolelle, kaunokirjallisuuden muihin maisemiin.

Agatha Christien kirjat olivat sopivan epäpelottavia minulle jo lapsena, ja luen niitä edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisesti dekkarin uusi tuleminen elämääni liittyy ns. cozy mystery -genren löytämiseen. Sille löytyy netistä useita määritelmiä. Usein sillä viitataan Christien ja muiden 1900-luvun alkupuoliskon (ns. salapoliisiromaanin kulta-aika) dekkaristien hengessä kirjoitettuun jännityskirjallisuuteen, jossa ratkotaan murhamysteeriä. Painopiste on siis sen selvittämisessä, kuka teki murhan. Lukijaa johdetaan taidokkaasti harhaan ja loppuratkaisun on oltava yllätyksellinen mutta looginen.

Usein cozy mysteryn päähenkilö on nainen, joka ratkoo rikoksia älynsä, elämänkokemuksensa ja sosiaalisten suhteidensa avulla. Hän ei siis ole poliisi, vaan korkeintaan harrastelijaetsivä. Hänellä on psykologista silmää ja usein myös asiantuntemusta joltakin alalta. Sivuhenkilöissä on yleensä poliiseja tai muita ammattilaisia, joiden avulla päähenkilö saa tarvitsemaansa tietoa palapelin kokoamiseen. Väkivalta ei ole raakaa tai sitä kuvaillaan säästeliäästi, ja usein tarinassa on mukana aimo annos huumoria.

Itse lisäisin vielä muutamia olennaisia seikkoja cozyn määritelmään. Parhaissa kirjoissa ympäristö on kuvattu niin vivahteikkaasti, että kirja suorastaan tuoksuu ja maistuu siinä nautituille teekupposille ja herkullisille aterioille. Tapahtumapaikka voi olla kodikas pikkukylä tai värikäs suurkaupunki; yksityiskohtien tarkka kuvailu auttaa lukijaa kotiutumaan ympäristöön. Arkisen elämän tapahtumat, kuten ateriointi tai ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket tarjoavat turvallisia suvantopaikkoja jännityksen lomaan. Ruoalla, sen valmistamisella ja nauttimisella herkutellaan. Lukija viihtyy kodikkaan mysteerin maailmassa.

Kirjoissa on yleensä muutamia sivuhenkilöitä, joiden luotettavuutta ei kyseenalaisteta: ihan kuka tahansa ei siis voi olla murhaaja, vaan päähenkilöllä on myös luottohenkilöitä, joita ei tarvitse epäillä. Cozy mysteryssä asetetaan tietyt raamit, joissa lukija voi olettaa pysyttävän. Maailma ei näyttäydy täydellisen mielivaltaisena (vaikka se sitä todellisuudessa olisikin), vaan pahat teot asetetaan kontekstiin, jossa on myös pysyviä ja turvallisia elementtejä. Näitä voidaan etenkin kirjan loppumetreillä hiukan horjuttaa, mutta lopulta järjestys aina palautuu. Ja välillä nautitaan kuppi teetä. Tai lasi viiniä, ehkä jopa viskipaukku -päähenkilön karaktääristä riippuen.

Agatha Christien neiti Marple on cozy mysterylle tyypillinen päähenkilö ja yksi genren alullepanijoista. M.C. Beatonin Agatha Raisin on hyvä esimerkki hieman nuoremmasta sankarittaresta. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswea en aivan laskisi tähän kategoriaan, vaikka kirjoissa juodaankin Rooibos-teetä litrakaupalla. Ramotswe ei yleensä selvitä murhia, vaan vähemmän raskauttavia rikoksia, jotka eivät aina ole rikoksia lainkaan. Arvoitukset jäävät myös usein McCall Smithin kirjoissa taka-alalle, ja päähenkilöiden edesottamukset sekä erilaiset eettiset pohdinnat vievät kerrontaa eteenpäin.

Minusta cozy mysteryn tärkeimmät tunnusmerkit täyttävän dekkarin päähenkilö voi kuitenkin aivan hyvin olla mies ja poliisi. Louise Pennyn kirjojen montrealilainen ylikomisario Armand Gamache omaa kaikki genren päähenkilöille tyypilliset avut, vaikka onkin ammattilainen ja herrashenkilö. Pennyn kirjat sijoittuvat pieneen kanadalaiseen Three Pinesin kylään, ja monet kylän asukkaista ovat lähes Gamachen veroisia päähenkilöitä. Ensimmäisessä kolmen männyn kylän mysteerissä Gamachen nimi taidettiin mainita ensimmäisen kerran vasta lähempänä sivua sata.

Kodikkaat murhamysteerit (mikä groteskin paradoksaalinen termi!) ovat tätä nykyä kuitenkin vain yksi kiinnostukseni kohteista dekkareiden ihmemaassa. Niin sanotussa monikulttuurisessa dekkarissa on samoja piirteitä erityisesti ympäristön kuvailun osalta, hyvänä esimerkkinä Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Aasiaan, Turkkiin tai Kreikkaan sijoittuvat, usein poliisivetoiset dekkarit vievät tehokkaasti pois Suomen talvesta ja tarjoavat jännityksen ja aivovoimistelun lisäksi kiehtovan kulttuuriympäristön tapoineen, tuoksuineen ja maisemineen. Yksi suosikkikohteistani on Italiassa: Andrea Camillerin sympaattisen komisario Montalbanon mukana reissaan aurinkoisessa Sisiliassa, kuvitteellinen Vigatan kaupunki tukikohtanani.